Vetelin tuossa viime viikon alkupuolella varsin pirteät nousut pöydissä, joiden aikana napsin nousua kivat 14 ”biniä” (1 bi eli ”buy in” vastaa sitä maksimi sisäänostoa, jolla pöytään voi ostaa pelimerkkejä, eli NL100:ssa se olisi 100 rahaa, nl200:ssa 200, nl100 000:ssa 100 000 jne...) vain muutaman tuhannen pelaamaani käden ja tunnin aikana. Aurinko paistoi ja elämä hymyili siis edelleen.
Pikaisissa nousuissa vain useasti piilee sellainen hassunkurisuus, että ne saattavat silloin tällöin ensinnäkin hiukan sumentaa rahan merkitystä, sitä kun välillä tuntuu tulevan yhtä nopeasti ja helposti kuin Rahapajan painokoneista ja toisekseen se saattaa saada luulemaan itsestään hiukan liikoja. (Normaalistihan tuo itsestään liikoja luuleminen ei ole kovin suuri ongelma itselleni.. köh... köh...) Sitä pitää helposti itseään, jos ei nyt kuolemattomana, niin heti kaverina siinä Jumalan yläpuolella. Alkaa herkästi mennä lujaa, niin elämässä kuin pöydissäkin. Tulee fiilis, että eihän tässä voi hävitä, jonka jälkeen ollaankin jo aivan metsässä ja syvällä. Kuten sanonta kuuluu: ”tyytyväisyys pysäyttää kehityksen”. Ensin tuppaa katoamaan keskittyminen, jonka myötä pelistä katoaa usein myös kaikki järki. Sitä alkaa mm. uskoa, että pystyy lyömään vastustajansa joka ikisestä potista bluffilla pihalle esittämällä settejä (kolmosia), nutseja, runner runner suoria yms. ihan vain kun on niin kova jätkä ajatellen, että ”eiks nä nyt v*ttu tiedä kuinka hyvä mä oon”. Rahan merkitys katoaa tietysti myös pöydissä, sitä tulee tehtyä huonoja ja umpisurkeita maksuja ihan vain sen takia, kun vaadittava summa tuntuu niin pieneltä unohtaen kaikki todennäköisyydet ja veto- & pottikertoimet. Vaikka ottaisi kaikki sormensa käyttöön, eivät ne aivan riitä vastaamaan sitä määrää ihmisiä, jotka ovat hetken hurmiossaan luulleet itsestään hiukan liikaa ja polttaneet hetkessä rahansa tai mikä vielä pahempaa käyneet koittamassa onneaan vielä paljon suuremmissa peleissä häviten kaiken talosta ja perheestään lähtien, ihan vain kun tunsi olevansa niin saatanan kova jätkä.
Näinpä itse sitten päätin pitää hiukan taukoa ja antaa jalkojen laskeutua takaisin maanpinnalle. Torstaille osuikin tuollaiset vähän isommat house partyt tuohon järveni rantaan – joo-o kuulkaas, voittoputkessa yksi pieni järvi tuntuu aika pieneltä siihen nähden, mitä kaikkea muuta sitä tuntee omistavansa – jossa oli hyvä päästää mahdollisia höyryjä pihalle. Perjantai meni jostain syystä täydellisessä koomassa ja fiilis iltapäivällä aamupalalle ryömiessä oli, että olin edelleen kännissä...
Noh, se on eri tarina se. Pari päivää siinä tuli pidettyä taukoa, joka ei itselleni toisin kuin monelle muulle ole vielä edes mikään tauko, kun olen niin laiska, mutta anyway, vasta lauantaina aloin taas pelaamaan.
Eikä olisi kannattanut silloinkaan, tuli nimittäin taas tauluun niin että tuntui ja silmät vain pyöri päässä flipperipallon tavoin iskuja vastaanottaessa. Pelasin ihan ok, en tiltannut missään vaiheessa ja koska olin vähän ”down” ylimielisyydenkään piikkiin ei pysty laittamaan. Ei vain toiminut, vaikka tunsin koko ajan omaavani suuren edgen (”etulyönnin”) vastustajiin nähden. Olen lukenut viime aikoina mm. altaalla (Haa, pääsinpäs taas sanomaan, että mulla on muuten uima-allas allasbaareineen takapihalla
) pelkästään psykologiaa ja kaiken näköistä tilttaamiseen ja mielenhallintaan liittyvää kirjallisuutta (mm. Schoonmakerin Your Worst Poker Enemy ja The Psychology of Poker sekä Larry W. Phillipsin Zen and The Art of Poker ovat olleet työn alla ja suosittelen niistä kyllä kaikkia vaikka ei pokeria pelaisikaan.) ja olenkin viime aikoina saanut pidettyä itseni ”coolina” ja mölytkin pääasiassa mahassa idioottien viedessä rahojani mitä hölmöimmillä tempuilla. (Anteeksi nyt vain kielenkäyttöäni, mutta lähtökohtaisesti ei ole niin väärin kutsua kanssapelaajiaan idiooteiksi, vaikkei sitä tietysti heille saa sanoa, koska selvästi suurin osa heistä on häviäjiä...)Olen käynyt käsihistorioita läpi ja vaikka muutaman käden olisinkin voinut pelata paremmin, jäin kyllä aika kipeiden biittien uhriksi. Tavallisestihan jos joku on jutellut esim. 3 minuuttia jonkun kanssa pokerista, hän on saanut aivan tarpeekseen ohivetotarinoista. Ei niitä kukaan jaksa kuunnella, mutta laitan nyt pari kättä kuitenkin joiden jälkeen löinkin sitten koneen kiinni:
Vastassa umpityhmä valaskala, joka reissasi lähes kaikki kädet preflop ja esitteli isoja bluffejaan postflop. Oltiin kalisteltu yhteen varsin useasti ja olin vienyt edellisessä kädessä häneltä aika ison potin. Efektiiviset stackit 200bb. Valas tekee normi pf-reissunsa 4bb (1bb=minipanos, eli nl100:ssa yksi raha, nl200:ssa 2 rahaa jne.) johon lyön big blindilta kylkeen kevyet 20bb taskuässilläni, kun ollaan aika syvällä ja uskon kaverin käyvän vähän lämpöisenä edellisen käden jäljiltä. Valas maksaa.
Flop:
. Lyön potin, koska uskon idiootin pitävän näin isoa lyöntiä lähinnä bluffina. Tulee maksu ja turnin 
jälkeen insta pusku. Ööh, olin aivan varma ettei vastassa ole väriä, koska sillä olisi tullut kylkeen tai allelyönti jo flopilla, joten laitoin hänet lähinnä, joko kahdelle ylikortille, joista toinen ruutua tai kympille ja jollekin ruudulle ja maksoin. Pakko myöntää, että hieraisin kahdesti sumeita silmiäni ja haukoin henkeäni hepun näyttäessä taskukutoset. 
Viisi kättä myöhemmin toisessa pöydässä ”semisyvät” rahat turnilla
keskelle niin, että kaveri sai vetää kaksi outtistansa 
vs. 
. (Tällaisessa tilanteessa häviämisen todennäköisyys on jotain neljän prosentin luokkaa.) Riverin punainen akka ei enää niin hirveästi yllättänyt. WP, NH, FU (well played, nice hand, fuck you.) ja kone kiinni yhdeksän biniä hävinneenä.Mutta ei tässä nyt ollut tarkoitus puhua swingeistä tai itkeä ohivetoja, vaan käydä läpi tuntemuksia, jota tämä laji ja tehty ammatinvalinta tuottaa. Voi olla vaikea uskoa, jotain WPT:tä katsoessa tai High Stakes Poker Databasea (http://www.highstakesdb.com/default_ff.aspx) selatessa ja mitä suurempia voittosummia sieltä bongatessa, että ei tämä aina niin herkkua ole. Saatat tehdä, et pelkästään tunti ja päiväkausia, vaan viikko- ja kuukausikaupalla duunia hyvin, et pelkästään saamatta siitä mitään palkkaa, vaan päinvastoin häviten rahaa. Maailman huipuista lähtien kaikille tulee väkisinkin järkyttäviä tappioputkia puhumattakaan niistä useista lyhyistä, joiden aikana pitäisi kuitenkin pitää pää kasassa ja maksella laskut.
Pokerioppaissa usein neuvotaan, että pitäisi pelata sillä tasolla jossa tappiot voisi ottaa hymyillen vastaan. Hieno neuvo, haluaisin vain nähdä tähän pystyvän kaverin. En yllättyisi jos huomaisin hänen olevan oikeasti lammas. Bääää-ä! Itselleni ei nimittäin ainakaan tuollaista tasoa ole, eikä poski käänny iskujen tullen. Häviäminen vituttaa aina, enkä edes aio koskaan opetella hyväksi häviäjäksi. Esimerkiksi tuollainen noin kymmenen binin tappiopäivä saa voimaan hyvin huonosti. Seuraavana yönä jaot pyörii taukoamatta mielessä ja välillä sitä säpsähtää pystyyn painajaishorroksestaan, toivoen vain läppärin olevan oikeasti kiinni ja häviämisen jo päättyvän. Tappiollisen, välillä turhan pitkäksi venyneen yön jälkeen aamulla ei tee todellakaan mieli nousta sängystä ylös - kuin korkeintaan (hiukan liioitellen) kömpiäkseen parvekkeen kaiteelle - ja kaikki tuntuu hyvin turhalta, ruoka ei maistu, suuhun nousee lähinnä oksennuksen maku ja naama on kalpeana.
Toisaalta tekisi mieli mennä heti pelaamaan, mutta toisaalta se ei voisi vähempää kiinnostaa, kuten mikään pask... ei kun pokeriin (menee aina nuo kaksi sekaisin) liittyvä ja se on epäilemättä ihan tervettä itsesuojeluvaistoa omalta elimistöltä krapulan tavoin. Tappioiden jälkeen on vain parempi rauhoittua kuin mennä lämmöissä, ”pakko voittaa hävityt takaisin” -asenne päällä riehumaan."Will you buy booze?"
"No."
"Will you gamble it away?"
"No."
"Will you come home with me so my wife can see what happens to a man who doesn't drink or gamble?"
Kuoppaaminen ei ole koskaan kivaa. Tavallisesti ammatikseen pelaavilla pitäisi olla vähintään 40 binin pelikassa, mielellään vieläkin isompi (50-100). Eli jos yhdessä illassa ottaa turpaan kymmenen biniä se vastaa suunnilleen sitä, että kadotat 20-25% työkaluistasi ja saat vielä vasarasta iskun päähäsi, jonka jälkeen pitäisi pystyä kuitenkin tekemään duunia kuten tähänkin asti, paitsi että vieläkin tehokkaammin kun olisi tuo rollin (= pelikassan) kuoppakin täytettävä ehkä jopa vielä alemmalla tasolla. Tällaisen n. 15 eri työpaikan kokemuksella voin myöntää, että mikään työ ei ole tähän asti tuottanut samanlaista stressiä, paineita, apatiaa ja vitutusta kuin tämä kortinlätkiminen. Ihmisluonto on muutenkin sellainen, mutta ehkä oma luonne vaikuttaa siihen vielä lisää, että eiköhän kaikki tiedä kumpi siellä alitajunnassa jyskyttää kun seuraavan kerran alat työtä tekemään, tuo nousu vai sen jälkeinen romahdus. On tiedostettu juttu, että ihmiset tuntevat huomattavasti vahvempina negatiiviset tuntemukset kuin ne hienot hetket, eikä pokeri tee sen suhteen todellakaan poikkeusta. (Tällä nyt ei ole mitään yhteistä sen kanssa, että ihmiset/hölmöt pelurit muistavat pääasiassa vain voittonsa, eivätkä niitä kertoja kuin ovat hävinneet.) Tappioiden jälkeen joudut tekemään valtavasti henkistä työtä pitääksesi pelkästään pääsi ja keskittymisen kasassa, sillä jälleen pöytään istuessasi ei ole varaa aristella, vaan olisi oltava täysi luotto itseen tai huomaat tulleesi syödyksi elävältä.
Pokeriin liittyy niin paljon satunnaisuutta ja muita kontrolloimattomia seikkoja joihin ihminen ei pysty itse vaikuttamaan lainkaan, että jo pelkästään se saa monen olon tuntumaan varsin turhautuneeksi ja epämukavaksi. Ihmiset eivät muutenkaan oikein ymmärrä satunnaisuutta, kun kaikelle on totuttu löytämään selitys ja lähes kaikkea kontrolloimaan. Koska korteilla, sen enempää kuin nopilla tai rulettipyörälläkään ei ole muistia, on aivan sama mitä edellisessä jaossa on korttien puolesta tapahtunut, ei se vaikuta millään muotoa seuraavassa jaossa tuleviin kortteihin. Tiettyjen korttien tulemiselle voidaan laskea vain todennäköisyyksiä ja sattuma pitää kyllä huolen, että voi tulla hyvin pitkiä aikoja jolloin ne kortit eivät vain osu ennen kuin todennäköisyydet lähenevät totuutta ja tämä saattaa tehdä tappioputkista hyvin pitkiä, vaikka pelaisit kuinka hyvin tahansa.
Itsehän pelaan niin alhaisilla tasoilla, että mihinkään tappiokuukausiin ei ole varaa, vaan joka kuukausi on pakko voittaa sen verran, että laskut ja eläminen tulee kuitattua. Tällainen ”kädestä suuhun” tyyppinen elämä taas tekee vaikeaksi tasojen nousun, joka saattaisi tuoda jonkinlaista lisäelintilaa ja liikkumavaraa. Vaikka ei se elämä kuulemma siellä ylempänäkään ole sen stressittömämpää tai helpompaa, isommat swingit vain vievät tuntemuksia vielä vahvemmin ekstaasista helvettiin.
---------
Hah haa, kaikki yllä olevahan on täyttä skeidaa, epätoivoista selittelyä Thaimaan aurinkorannoilla pyörivältä kaverilta siitä, kuinka kortinpelaamisessa ja muutaman sadan rahanarvoisen päätöksen tekemisessä jokaista tuntia kohden voisi olla mitään raskasta. Uskonkin, että juuri Sinä olet ja pystyt kuulumaan niiden 10–15 prosentin voitollisen pelaajan joukkoon. Eikä siinä vielä kaikki, uskon että juuri Sinä olet yksi niistä vajaasta kahdesta prosentista halukkaasta/yrittäjästä, jotka pystyvät tekemään pokerista itselleen ammatin. Ei muuta kuin pelaamaan, ai kun on helppoa rahaa ja elämää tarjolla!
------------
Koska tämä blogi on muutenkin käänteisessä kronologisessa järjestyksessä, tärkeimmät jutut löytyvät täältä lopusta.
On nimittäin pakko hehkuttaa ja laittaa onnittelut tännekin, kun hyvästä kaveristani oli tullut lauantaina pitkän odotuksen päätteeksi pikkutytön onnellinen isä. Melkoinen saavutus, paremmaksi on vaikeaa, ellei mahdotonta pistää.
Aika jännä muutenkin, että vaikka en skideistä juuri diggaa, niin tämän vuoksi olen itsekin aika täpinöissäni.
Että ei muuta kuin tervetuloa maailmaan, Superjunnu ja onnittelut vanhemmille!
PS. Oman tenavani kohtalo olisi todennäköisesti jotakuinkin tämänkaltainen:
edit. Hmm... Just ennen kuin kirjoitin tämän loppuun, lätkin rapiaan puoleentoista tuntiin 7 biniä ylös... Pitäisiköhän nyt editin viuhua ihan reilusti ja jättää pelkkä otsikko jäljelle muotoon Pokeri = helppo elämä...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti