Tuota, tuota... Olen viime aikoina miettinyt paljon tuota blogini otsikkoa (joo, on taas ollut kiireisiä päiviä...) ja kyllähän se niin on, että aavistuksen harhaanjohtavahan se on. Ei sillä ettenkö harhailisi taukoamatta päivästä toiseen, aamusta iltaan mutta aika vähiin ovat ”oikeat” reissut tai retket jääneet. Viime viikolla kuitenkin reissasin ja pitkään. Istuin 16 tuntia yhteen putkeen autossa, veneessä ja laivassa ja matkan lopuksi päädyin kuin päädyinkin...
...täsmälleen samaan paikkaan, josta lähdinkin. Joten ei ihan huonosti harhailtu.
Siinä missä havahduin kahta päivää aiemmin ennen kuin paluulentolippuni vanheni ja jonka vuoksi lipun vaihtaminen uudelle päivälle tuli maksamaan lopulta aika paljon, viisumin vanhenemiseen heräsin viime viikolla jopa päivää aiemmin, ennen kuin se vanheni. Ei tuo viisumin vanheneminen esim. parilla päivällä ole mikään suuren suuri ongelma, jota ei pienellä rahalla saisi korvattua (Myöhemmin tapasin kyllä yhden rahattoman ituhipin, jolle lyötiin rajalla jo puolen tonnin sakot viisumin vanhenemisen vuoksi, joten ei sillä kannata pelleilläkään.), mutta joka tapauksessa oli lähdettävä käymään maan rajojen ulkopuolella hakemassa leima passiin. Kuten mainitsin jo aiemmin, tässä olisi ollut hyvä hetki käydä pyörähtämässä jossain naapurimaassa, varsinkaan kun en oikein tiedä mitä tapahtuu mun turistiviisumille, mikäli nyt jossain vaiheessa päätän pyörähtää muualla esim. tsekkaamassa sen Manilan tai Macaon kasinon. En kuitenkaan saanut itsestäni niin paljoa irti vaan päädyin vain tekemään perinteisen ”visa runin”, joita monet paikalliset matkanjärjestäjät täällä järjestävät. Vaihtoehtoina oli mennä joko Malesiaan tai Ranongin kautta Myanmariin. Ihan vain solidaarisuussyistä olisin mieluummin mennyt Malesiaan, mutta koska tosiaan havahduin viisumin vanhenemiseen vain päivää aiemmin, en saanut enää matkaa sinne vaan oli lähdettävä Myanmariin. Voi olla, että turismi sinällään on ihan hyväksi Myanmarin tai Burman - mikä maan nimi ”oikeasti” edelleen on – rutiköyhälle kansalle, mutta tällainen reissu jossa ei käydä kuin droppaamassa vähän toista kymppiä maahantuloviranomaisille ja tätä kautta maata hallinnoivalle sotilasjuntalle tuskin parantaa yhtään kansan oloja vaan eiköhän maan diktaattori näilläkin rahoilla järjestä jotkin pikkupippalot ystäväpiirilleen, kuten muutama vuosi sitten laittamalla yli kolme kertaa enemmän rahaa tyttärensä häihin, kuin mitä valtion terveyshuollon budjetti on. "
"Munkkien tappaminen on sentään ainakin toistaiseksi pistetty jäihin ja nyt maassa keskitytään taas edes hiukan terveempiin harrastuksiin, kuten vain yleiseen ihmisoikeuksien murskaamiseen. Tuossa maassa ei ole kyllä mikään hyvin ja jotta burmalaisten elämä olisi varmasti tarpeeksi kurjaa, heitä ei ole edes siunattu valtavilla öljyesiintymillä jotka saattaisivat saada esim. maailman poliisit, jenkit, kiinnostumaan tämän kansan pelastamisesta. Ja miksi pitäisikään, sotilasjuntta on polkenut kansalaisiaan katuun vasta viimeiset 45 vuotta, joten ei kai sitä nyt voisikaan olettaa, että ketään vielä kiinnostaisi?
Jos ei siis Burma lähtökohtaisesti saa itseäni varsinaisesti kovenemaan, ei sitä myöskään tehnyt itse matka. Keskiviikkoaamuna puoli viiden aikaan kadun varteen odottelemaan VIP-bussia, joka tietysti oli pikemminkin lähes tupaten täysi peruspakettiauto tankattuna kengurubensiinillä matkan pomppuisuudesta päätellen ja yksi elämäni pitkästyttävimmistä reissuista oli valmis alkamaan. 16 tunnin autossa istumisen keskeytti vain pariin kertaan parin tunnin tylsät laivamatkat saarelta pois ja takaisin ja ehkä tunnin odottelut eri passintarkastuspisteissä (neljästi). Kovin hilpeästä matkasta ei muutenkaan ollut kyse, sillä koko matkan aikana en saanut nukuttua sen enempää autossa kuin laivassakaan, eikä matkaseuralaisiakaan kovin puheliaiksi voinut haukkua. Ihan täydellistä kuvaa myöskään burmalaisista en ehtinyt maassa viettämäni puolen tunnin aikana saamaan, mitä nyt kovasti kerjäsivät rahaa ja yrittivät joka välissä kaupata viskiä, röökiä ja viagraa, mutta ei, olisivat edes myyneet vaikka villasukkia, lampunvarjostimia tai vessanpuhdistusainetta, niin a’vot, eihän noille edellä mainituille tällainen nuorijannu keksinyt mitään käyttöä. Jeespoks, matkan jälkeen oltuani 35 tuntia hereillä tuntui, että kaikki mitä reissusta jäi käteen oli, että voin jatkossa brassailla käyneeni Burmassa kusella. On se pirummoista ja sillee.
Muuten elämä jatkaa radallaan täällä Samuilla ja maksoin juuri ensi kuun vuokran, joten ainakaan pidemmäksi aikaa en seuraavan kuukauden aikana täältä poistu, vaikkakin se luostarivaihtoehto kiinnostaa päivä päivältä enemmän.
) melkoisella varianssilla. Jo toisen yön alussa olin niin syvässä kuopassa, ettei koko touhussa ollut vaihteeksi mitään järkeä nähden sieluni silmin itseni jo helvetissä, lumisen kylmällä Rovaniemellä opiskelemassa kitiseviä lapsia viihdyttäväksi tontuksi katkeamisen vuoksi. Mutta kaikkeni tein ja join, lopulta päästen taas pinnalle. Vaikkei itselläni ole todellakaan varaa valittaa mistään ja vaikka kukaan sellainen joka tätä ei itse tee sitä usko, niin voi itkQ ja parkQ on tämä vain helvetin sairas ja stressaava laji, silloin kun tulee tukkaan oikealta ja vasemmalta, eikä mikään tunnu toimivan. Pääasiassa kuitenkin toimii, eli tämän kuten kaiken muunkin valitukseni voi jättää samalla lailla huomioimatta, kuin miten maailma jättää burmalaiset tai miten rikkaat jättävät köyhät tai kuinka...
), että just, näin meillä täällä, ei ihan pienistä jaksa enää alkaa ihmettelemään. Eikä tuo nyt oikeasti haittaa, vähän olen vain utelias.