Nunc est bibendum

– On juomisen aika
Olen nykyään varsin heikosti perillä siitä, mitä vuorokauden aikaa, viikonpäivää, vuodenaikaa tai muutakaan ajanjaksoa kulloinkin eletään. Toisaalta kun elämä on yhtä loputonta kesäistä viikonloppua, ei tuolla lienekään mitään merkitystä. Tähän asti ovat ainakin huomauttaneet siihen aikaan kuukaudesta, kun vuokra pitää käydä maksamassa ja aamupalaakin, pekoneineen ja paahtoleipineen, täällä saa vuorokauden ympäri, joten olen viimeaikoina tullut nukkuneeksi juuri silloin kun väsyttää ja syönyt juuri silloin kun on nälkä katselematta kelloa tai kalenteria. Nyt olen kuitenkin kuullut kohtalaisen varmasta lähteestä, että eletään marraskuun loppupuolta vuonna 2550, joten jospa vetäisi tämän kuukauden kuulumiset yhteen ja näin samalla leyhyttelisi epäilyjä siitä, että olisin se Thaimaassa kiinnijäänyt Liedon rahankuljetusauton ryöstöyrityksestä epäilty jannu.

Kuten ehdin jo antaa viitteitä, unirytmi on viime aikoina ollut kohtalaisen kaukana ”normaalista” - toisaalta niin on kyllä kirjoittajakin. Tästä muutamia esimerkkejä mainitakseni toissa viikolla(?), noh, joka tapauksessa joku ajanjakso sitten heräsin aika normaalisti puhelimen pirinään iltapäivällä, mutta koska väsytti, painuin yöunille jo iltakymmeneltä, raskaan... päivän jälkeen. Tämän jälkeen mentiinkin sitten seuraavasti: aamukolmelta ylös, kevyt 7 tunnin yhtäjaksoinen pelisessio (helvetin sairasta), iltakuudelta nukkumaan, iltakymmeneltä ylös, kolmen tunnin jälkeen nukkumaan, aamuneljältä ylös, yhtä oksettavan pitkä 4-7 pöydän ”multituspelisessio”, jonka jälkeen paria tuntia vaille pyöreä vuorokausi ylhäällä ja sitten jotain neljätoista tuntia lepoa kuupalle jne. jne... Huoh, toisin sanoen, ei löydy pokerinaamaa ihan siihen, että voisin väittää elämäni olevan yhtä rutiineiden täyttämää oravanpyörää.

"Kun ihminen nukkuu, sille ei tapahdu mitään. Mutta kun
se ei nuku, se voi saada vaikka kalan." -Matti Nykänen
Siltä se tosin tuntui viime viikolla. Ehdin aiemmin koittaa vähän vakavammin tervehdyttää talouttani, kuten noista parista itselleni aivan ylipitkästä pelisessiosta voinee päätellä (jotkut vääntävät 30 tuntia putkeen, kustenkin työpöytänsä ääressä, mutta minä en todellakaan tavallisesti jaksa keskittyä kuin enää hetken saatuani kaikki pöydät auki). Jollakin tasolla pystyinkin tähän. Olen vetänyt mm. reilun kourallisen paskatasoisia turnauksia rahoille, joita en siis tavallisesti pelaa, joista viivan alle on ehtinyt jonkin verran jäämään. Myös pääpeleistä on jotain tullut, joten teoriassa ei pitäisi joutua ainakaan stressaamaan.

Näin siis teoriassa. Käytännön puolta testasin viime viikolla (vaihteeksi) sillä, että kuinka paljon täällä pystyy käyttämään viikossa rahaa pelkkään biletykseen ja ihan kiitettävästihän tuota upposi, joten ehkä sitä joutuu ensi kuussakin pelaamaan. Mutta minkäs teet kun samalle viikolle lyödään futiksen EM-karsintojen päätös, Loy Krathong Festival ja Koh Phangan Full Moon Partyt? Ja olihan se nyt pakko treenatakin näitä varten etukäteen korkeanpromillen harjoitusleirillä! Oh my Buddha, rankkaa. Koko viikko meni siis jokseenkin samoissa merkeissä, ei mitään www.kännissä-olet-ääliö.fi tyyppisiä hölmöilyjä kuitenkaan, kuten oikeastaan täällä koskaan, vaan puhtaasti hauskanpidon merkeissä, vain paikkaa ja ainakin osaa ympärillä pyörivistä ihmisistä vaihtaen.

EM-karsinnat, joiden päätöksen ThaiTV ystävällisesti suorana tarjosi, päättyivät siis juuri niin katkerasti, kuin vain sairaimmissa mielikuvissaan saattoi etukäteen kuvitella. Käteen jäi vain järjetön vitutus ja pari paria pelin tiimellyksessä menetettyjä kenkiä, joten ei niistä sen enempää. Onneksi kuitenkin myös Englanti tippui, joten ainakin seuraavaksi pariksi kuukaudeksi/vuodeksi löytyy keino hauskuuttaa itseään kun saa vittuilla saarella pyörivälle brittituristi-invaasiolle. Jos emme me suomalaiset, niin eivät kyllä brititkään taida olla niitä penaalin terävimpiä kyniä.



Loy krathong festivaaleille heitä ei juurikaan ole eksynyt. Eikä se sinällään ole ihme, aika pitkälti thaikkuja itseään – ja tietysti minua - varten tämä juhla on. Juhlia vietetään nimittäin monsuunisateiden loppumisen kunniaksi, joten ainakaan pari viikkoa sitten en olisi voinut itsekään kuvitella parempaa juhlanaihetta. Siinäkin mielessä oletan näiden juhlien olevan hyvin pitkälti itseäni varten järjestetty, koska tuo markkina-alue, jolle parhaimmillaan kerääntyi tuhansia ihmisiä, sijaitsee juurikin ”etupihallani”. Ihan kiva, ei siinä mitään, saa sieltä ainakin ihan ok safkaa monesta kojusta kaikista kivoista koppakuoriaisista ja madoista lähtien. Safkan lisäksi siellä ei kuitenkaan oikeastaan ole itselleni kovinkaan paljoa, muutamia hauskoja pelejä lukuun ottamatta. Sitä en kyllä jaksa lakata ihmettelemästä minkälaista tappovehjettä tuolla – kuten Thaimaassa aika monessa katukojussakin – myydään. Ei ehkä olisi kovin pitkäaikainen liikeidea lähteä lanseeraamaan suomalaisille kesäfestareille nyrkkirautojen, ”hipintappopamppujen”, pesäpallo- & baseballmailojen (Sopii arvata harrastetaanko tässä maassa jompaakumpaa ko. lajeista.) ja jos jonkinlaisten viidakkoveisten ja samuraimiekkojen myyntikojua. (Lienee osuva hetki mainita, etten ole nähnyt edelleenkään yhtään ”myllytystä” täällä.) Rapian viikon nuo tuossa kestävät ja thaikielisiä konsertteja ja puheita siellä pidetään kyllä ihan raivostuttamispisteeseen asti. Okei, yritän olla varsin suvaitsevainen, tai uskoakseni olen aina sitä ollutkin mutta kun ei tuo thaimusiikki kyllä nappaa yhtään, niin sen kuunteleminen ”omasta aamustani” aina myöhäiseen iltaan vähän kuumottaa.

Kun koristeellinen kukkalautta, krathong, tuli laskettua lauantaina veteen kunnioituksesta itseään vettä ja jokea kohtaan, olikin aika suunnata ehkä enemmän itselleni suunnatuille Full Moon partyille siitäkin huolimatta, että viikon tuossa vaiheessa en ollut enää aivan into piukkana säntäilemässä paikasta toiseen.

Pippalot siis pidetään aina täydenkuun aikaan viereisellä Koh Phangan saarella pääosin yhdellä rannalla ja ainakin mainosten mukaan siellä pyörii tuolloin populaa 7000-25000. Olihan siellä kieltämättä väkeä, kuitenkin hiukan vähemmän kuin odotin, mutta toisaalta vasta ensi kuussa turistipuolen ”high season” alkaakin. Ei mitään erikoisen päräyttävää, elämää suurempaa, mutta hauskaa oli. Tosin missäpä ei olisi, kun drinkitkin myydään pelkästään ämpäreittäin? Jos pääongelma tosiaan maailmassa on, että jokainen on muutaman drinkin jäljessä (- Humphrey Bogart), niin näissä pippaloissa sitä eroa ainakin yritetään kiriä umpeen. Tuosta huolimatta jengi ei kuitenkaan ollut missään (Saako sanoa? Sanon silti.) ”suomalaistyylisessä” örvellyskunnossa, joten ihan jees. Propsit vielä menomatkan pikavenematkalle, jonka aikana olin lentää noin 15 kertaa mereen...



Noh, asiasta kahdenteenkymmenenteenneljänteen. Tuohon maagisen mysteeriseen lukuun, joka yhtä säntillisesti, armoa tuntematta, pistää päätöksen jokaiselle vuorokaudelle ja joka mm. lupaa aina turmiollisen kiireisiä aikoja universumin kovimmalle jätkälle Jack Bauerille. Selvästä kohtalonomaisesta leimastaan huolimatta toivon sen kohtelevan itseäni yhtä järkkymättömällä hyväntahtoisuudella kuin aiemmatkin numerot ovat kuluneina vuosina tehneet. Täytän nimittäin juuri 24v.

Uuh, jos tuntee mua edes vähän alusta, pitäisi tietää, ettei vanheneminen todellakaan ole niitä asioita jotka saisivat itseni repeämään riemusta. Pelkkää ikäkriisiä vanhenemisesta toiseen, eikä tämänkertainen tee asiaan poikkeusta. Jo 24 vuotta ja mitä on jäänyt käteen? Niin, ei juuri mitään mainittavaa, helvetti. Ei tosin kouriin rakkojakaan, joten eipä ole tullut liikoja rehkittyäkään asian eteen.

Hah, pitää varmaan mennä kyselemään Danielsin Jackilta taas neuvoa tähän suuren elämänparadoksiin, kuinka olla itselleen vihainen siitä, kun ei ole saanut mitään aikaan ja samanaikaisesti olla varsin onnellinen siitä kun ei ole tehnyt mitään fiksua, joka on mahdollistanut asioiden tämän hetkisen varsin hyvän tilan.

Eli helpotuksena tutuille, en taida tänä vuonna jaksaa valittaa hukattuja mahdollisuuksia, vanhenemisen tuskaa ja ”saavutusten” puutetta, kun en ole jaksanut tehdä asian eteen senkään vertaa kuin aiempina vuosina. Eihän nämä jutut ole mistään muusta kiinni kuin omasta tekemisestään ja kai sitä ehtii myöhemminkin. Ja ehkäpä niitäkin joiden menestystä vitutuksen lomassa ihailen, kadehdin ja ylistän (tähän kerhoon päästäkseen ei tarvita kovin kummoisia meriittejä, vaan siihen kuuluu likipäin jokainen), vituttaa edes hiukan tieto siitä, että näilläkin ”meriiteillä” raapustan tätä uima-altaan ääreltä jatkuvassa auringonpaisteessa ilman huolta huomisesta.

Että asiat ovat edelleenkin vähän niin kuinka ne ottaa. Ei tässä kuitenkaan ole tarkoitus seuraavaakin 24 vuotta löysäillä, vaan vielä joskus saada jotain aikaan. Tokikaan suuren suuri yllätys se ei olisi, että tulisi tuonakin ajanjaksona pyrittyä menemään sieltä missä aita on matalin... Mutta onko tuotakaan syytä murehtia. Elämä tuntuu aika hyvältä tälläkin hetkellä ja hei, mieluummin vanha kuin aikuinen.

Jooh, kunnes matka jälleen katkeaa.

Nesteessä

Rakas päiväkirja (ja Pete, ”blogini” ainoa lukija ).

Huomasin alkuviikolla jalat alta vieneeksi pettymyksekseni sadekauden pitäneen menneen viikon vain hetkittäistä, itsellenikin iloa tuottanutta, mutta siltikin näköjään vain omia tarkoitusperiään ajanutta taukoa meidän tavallisten maanmatosten läpikotaisin kastelusta. Katteettomia lupauksia helteisimmistä ajoista aiheuttaneen poutajakson aikana tuo pirulainen selvästikin vain keräsi pilviinsä voimaa ja uusia vesimassoja pesusienen tavoin, jotka se on nyt päättänyt puristaa pahaa-aavistamattoman Samujen saaren päälle.


Ja kyllä sitä vettä sitten onkin tullut. Ensimmäiset pari päivää kuluivat vielä leppoisasti suunnattoman vahingonilon vallitessa mieltäni. Tuskin olenkaan saanut mistään niin suurta nautintoa kuin noina päivinä katsellessani palatsini parvekkeelta alhaalla epätoivoisesti eteenpäin yrittäneitä ihmisiä heidän kahlatessaan kohti määränpäätään paikalla, jossa vain muutamia päiviä aikaisemmin sijainneella tiellä olivat pikkulapset päässeet leikkimään leikkejään ja taksikuskit virittelemään – aah, aina niin suloisia – torvensoittoballadejaan aina niin iloisesti yllättyville länsimaalaisille. Nyt tietä ei kuitenkaan enää ole, ei iloisen vilkkaita lapsilaumoja, ei aina niin johdonmukaisia taksikuskeja, vaan paikalla virtaa suunnattoman leveä joki, joka päivä päivältä muistuttaa enemmän ja enemmän rämettä virtauksen tuotua mukanaan jos jonkinlaista kasvistoa ja eläintä ja vieden mennessään ja peittäen voimalla alleen kaiken muun. Vahingoniloakaan en ole enää pystynyt tuntemaan, kun ihmisten kevyt kahlaus on muuttunut eloonjäämistaisteluksi vesimassojen puristusta, rankkasateen piiskausta ja merestä nyt veden täyttämälle mantereelle päässeitä verenhimoisia vesipetoja vastaan. Pian myös saarelta äkkiä loppuneen puhtaan juomaveden ja ruoan tuottamat ongelmat kulkutauteineen alkoivat näkyä alhaalla taistelevien keskuudessa. Vaikka hyväsydämisyyteni on tunnetusti vallan suunnaton(...), en ole pystynyt pelastamaan vedenvarasta kuin tytöistä kaikkein söpöi... hädänalaisimmat petii... asuntooni. Jumala olkoon armollinen, parhaani olen kuitenkin yrittänyt.

Kolmen varsin lohduttoman päivän jälkeen aloin olemaan aivan tyhjiin imetty, niin henkisesti kuin varsinkin fyysisesti. Olimme syöneet ruokavarastomme viimeistä murusta myöten loppuun jo niistäkin taistelemaan jouduttuamme tavallisesti Thaimaan sisäosien viidakoissa aristokraattirouvia verenhimoisesti vaanivien ja normaalisti heidän lemmikkipuudeleistaan turkkeja tekevien suunnattoman suurten mauriaisten (http://fi.wikipedia.org/wiki/Mauriainen) kanssa. Thaimaassa ei olekaan mitään niin vaarallista kuin ihmislihan makuun päässeet, petojen kuninkaat, mauriaiset, joiden tiedetään raahanneen pikkulapsia pimeisiin onkaloihinsa tyydyttämään mitä iljettävimpiä haluja.

Oli selvää, että nykyisessä asunnossani ravintoa ei ollut enää tarjolla. Olin pakotettu lähtemään liikkeelle ennen kuin nääntyisin lopullisesti. Aiemmin kuulemani perimätiedon mukaan saarelta saattaisikin vielä löytyä yksi kaukainen mäen nyppylä, joka olisi selviytynyt ravintoloineen ja Heinekeneineen tulvien voimalta. Näinpä päämääräni tuo ko. paikka, palkkasin keskuudestamme 20 kovakuntoisinta, kovimmissa liemissä keitettyä sherpaa ja 8 vankkatekoisinta muulia johdattamaan allekirjoittaneen kattaneen retkiseurueen kohti höyryäviä lihapatoja. Ottaen huomioon vallinneet olosuhteet en ollut ollenkaan yllättynyt, että asumispaikkaani jakaneet muut länsimaalaiset epäilivät vahvasti uhkarohkean retkeni onnistumista jättäytyenkin lopulta pelokkaita silmiään muljautellen majapaikkaan rukoilemaan Buddhaa ja toivomaan ihmettä.

Viimein neljännen päivän aamulla, hyvästeltyäni niin rohkeat paikalliset kuin pullamössölänkkäritkin retkiseurueemme aloitti ristiretken vaaroja kaihtamatta kohti ravinteikkaampaa huomista.

Vastoinkäymisiä ei tarvinnutkaan odottaa pitkään sillä jo ensimmäinen harppaus vedenvaltaan oli osoittautua kohtalokkaaksi, kun todennäköisesti kymmeniä metrejä yli tulvineesta viereisestä Chaweng järvestä irralleen päässyt useita metrejä pitkä alligaattoria läheisesti muistuttava otus (http://en.wikipedia.org/wiki/Viviparous_lizard) ehti kietoutumaan sääreni ympärille vetäen itseni veden pinnan alle. Tiukkojen taistelujen jälkeen selvisin henkilökohtaisesti kuitenkin varsin vähin vaurioin menetettyäni vain kolme varvasta ja haltuuni uskotut elintärkeät tulentekovälineet tuolle rikolliselle paskiaiselle. Kaikki eivät valitettavasti selvinneet yhtä hyvin, vaan jouduinkin poistamaan miesvahvuudestani 4 rohkeaa aisankannattajaa ja kaksi muuleista, jotka tuo saasta nielaisi yhdellä hotkaisulla useampi metriseen nieluunsa korvia särkeneen kiljunnan taustoittaessa surunäytelmää. R.I.P.


Kaksi päivää kahlattuamme hyvin epämääräisissä, pimeissä ja ennen kaikkea vaarallisissa olosuhteissa jatkuvassa villipetojen tuottaman pelon alaisuudessa aloimme törmäämään yhä enemmän ja enemmän miesteni moraalia entisestään rappeuttaviin todisteisiin tuskaisen eloonjäämiskamppailumme hyödyllisyydestä. Jouduimme vain pidättelemään oksennusta ja pahoinvointia raivatessamme väylää eteenpäin kelluvien kenkien, telttojen kappaleiden ja hylättyjen maastureiden ja moottoripyörien seassa, jotka olivat epäilemättä peräisin ennen meitä matkaan lähteneiden retkikuntien jäseniltä. Miesteni heikentynyt moraali ja suunnaton ravinnon tarve alkoi tekemään elämästäni entistä vaikeampaa. Jouduin pian jo levätessänikin kelluvan kaarnan palasen päällä tarkkailemaan aina toisella silmälläni, jotteivät he nousisi lopen nääntyneinä kapinaan itseäni vastaan syöden lopulta mehukkaat pakarani poskeensa. Osa yrittikin kapinaa yhdessä verenhimoisten alkuasukkaiden kanssa ja jouduin pakenemaan heidän hyökkäystään lautalla, jonka rakensin muutamasta kiinni saamastani merikilpikonnasta jotka sidoin yhteen hiusteni ja takkuturpani haivenilla, vain muutaman luotettavimman oppaani kanssa.

Viimein viidentenä päivänä malarian aiheuttaman korkean kuumeen jo polttaessa loppuja sisuskaluja, vedessä lilluvien julmien ja kunnianhimoisten loismatojen tulehdutettua molemmat korvani sumeat silmäni alkoivat tavoittamaan horisontissa hieman kuivaa maata ja ainakin jäännöksiä ihmisasumuksesta. Loppumatkasta vielä rannikoilla tavallisesti pahaa aavistamattomia turisteja ryöstävät ja raiskaavat karvaisen pelottavat, tiikerin kokoiset ja äärettömän väkivaltaiset Felis silvestris catuset (http://fi.wikipedia.org/wiki/maatiaiskissa) yrittivät hyökätä kimppuuni, purren säärtäni ja jo matkan aikana nälkääni kaluamamia sormen tynkiä, mutta en suinkaan ollut tullut tänne asti vain tullakseni syödyksi, joten pääsin kuin pääsinkin lopulta karkaamaan näiden eliökunnan häpeäpilkkujen tyrannian alta. Rauha tosin lopuille, uskollisimmille miehilleni, jotka menetin rähinän tiimellyksessä.

Syömään lopulta päästyäni ainoan itseni lisäksi matkasta selvinneen muulini kanssa - jonka tosin jouduin vielä ravintolaa diktaattorimaisesti hallinnoivalle kolmemetriselle gorillalle uhraamaan lepyttääkseni otuksen - osasin ainakin antaa ruoalle sen ansaitseman arvon.

Viimein palattuani alkuperäiseen palatsiini, kirjoittamaan tätä raporttia en ollut lainkaan yllättynyt löydettyäni taakseni jättämien länsimaalaisten ruumiit loppuun kaluttuina aina omiakin nesteitäni himonneiden respan seireenien toimesta.

Että ei ole aina helppoa täälläkään ja täällä mahdollisesti lomaillessa kannattaa ottaa yllä olevat varoitukset tosissaan. Nyt aion pysyä neljän seinän sisällä ainakin sinne joulukuulle asti ostamieni elintarvikkeiden (pullo vettä ja kaksi pussia sipsejä) turvin.

--------

Jottei nyt taas huolehdittaisi liikaa, niin voin myöntää, että hiukan saatoin taas kuumehoureissani sekoittaa tuohon syömässä käymisestä kertovaan raporttiini fiktiotakin mukaan. En tosin paljoa, vettä on oikeasti aivan saatanasti, eikä ole yhtään liikaa sanoa, että välillä joutuu kahlaamaan melkein vyötäröä myöten päästäkseen eteenpäin (sitten on vielä kiva horjahtaa naamalle liukastuttuaan). Autot hyytyvät ”tielle”, mopoista nyt puhumattakaan ja eläimetkin tuntuvat käyttäytyvän varsin oudosti jalkaan kiinni käyvistä kissoista, kämpässäni hirveää meteliä pitävästä sisiliskosta ja joka paikkaan löytävistä muurahaisista lähtien. ”Suosikkiravintolani” apina nyt sentään on ollut outo aina, eikä se muutenkaan oikein hallitse tuota apinana olemista vaan mätkähtelee selälleen lattialle aivan kuin sillä ei olisi tasapainoaistia ollenkaan. Loistava heppu.

Muuten en ole ollut kovinkaan aktiivisuuspäissäni. Olen lähinnä koittanut pelata ja pelata ja pelata. Hyvin se on sujunutkin nyt. Pelit ovat niin pieniä ja heikkotasoisia, että vähän sama kuin pilkkisi akvaarion äärellä. Rahaa tulee ihan ok, kun voi vetää ties kuinka montaa pöytää kerrallaan, eikä tartte suurempia edes stressata. Ainoa harmi on, että aina jollain tuntuisi olevan jotain muuta keksittynä sille hetkelle kun pitäisi pelata ja jos ei muuta ole niin sitten oon kuumeessa tai koko saarelta sähköt poikki, joten ei tässä liikoja ole tullut kuitenkaan pelattua (eli varmaan joku pari tuntia päivässä). Pääasia että kulkee, vedin yks yö jonkun tuhannen pelaajan läppäturnauksenkin finaalipöytään. Kuten tavallista turnauksessa oli aivan naurettavan paska taso (paras todiste siitä varmaan on juuri se, että jopa pärjäsin siinä) ja kun tällä kertaa ennen turnauksen vitutukseen päättänyttä kättä - flopilta hilut sisään vs , ilman osumia - (turnaukset päättyvät 95% vitutukseen, enkä sillä viitsi pelata niitä kuin 4-5 kuukaudessa) kukaan ei edes onnistunut vetämään itsestäni ohi, pääsin jopa muutamia satkuja voitolle kuudennella sijalla. Voittaja olisi vetänyt kuitenkin jo muutaman tonnin, joten harmittamaanhan se tuokin jäi.

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin, Samui kuittaa. Muistakaa varautua huolella Alkon lakkoon.


Ylläolevasta, samalta saarelta kuvatusta videon pätkästä saa jonkinlaista kuvaa miltä täällä tällä hetkellä näyttää, kun itselläni ei ole kameraa. Tuossa vähän pitempi: http://www.youtube.com/watch?v=XpnVgzSU9d8

edit. Ja kun näköjään Bangkok Postin etusivullakin näkyi olevan juttua tulvista (ja jostain Tuusulan rähinästä), niin laitetaan senkin nettiversion linkki: http://www.bangkokpost.net/News/09Nov2007_news02.php

PS. Maan toisella laidalla ei liene juurikaan parempi keli, joten en ole nyt menossa mihinkään, ellen sitten ensi viikon lopulla katsomaan EM-karsintoja Pattayalle.