Aamuyön ajatuksia

- Ensinnäkin mitä olen itse tätä blogia lueskellut (Olen muuten kirjoittanutkin tämän, wow!), huomaan, ettei tässä ole mitään vitun järkeä, eikä varmaan tule jatkossakaan olemaan. Aavistelin tätä toki jo ennen ensimmäistäkään kirjoittamaani lausetta – kirjoitettu ei keneltäkään, ei kenellekään, ilman mitään johdonmukaista linjaa. Jos joku haluaa ottaa nämä kirjoitukset tosissaan, pahoittaa niillä mielensä tai leimata itseni idiootiksi/omahyväiseksi kusipääksi/ties miksi, se olkoon hänen päänsärkynsä. Do I look like I give a shit?

”Täällä metrossa maailman blogiani kirjoitan,
Blogiani siitä mitä mä nään ja mitä tunnen sisällä pään
Ja missä kuljin milloinkin, mietin nyt, silloinkin,
Mietin kenelle blogini teen, missä oon, minne meen.”

- Toisekseen, baari-iltaa ei kannata päättää varsin turhassa baarissa ”double or quit” –tyyppiseen ratkaisuun, jos on jopa vielä huonompi flippaamaan kolikkoa, kuin tavallisesti netin suurimmissa pokeripeleissä operoiva Ilari ”Ziigmund” Sahamies, joka ”heittelee kolikkoa” summista joihin tavallinen tallaaja saa painaa pitkää päivää varsin pitkään.

- Kolmannekseni haluaisin varoittaa ihmisiä thai-whiskyn vaaroista: vaikka se maistuu kuralta ja vaikka se on halpaa kuin kura, se on silti vain kuraa. Sanoisin tuon myrkyn olevan vahvasti -EV (odotusarvoltaan negatiivista), vaikka seura taikka hinta olisi kuinka hehkeää tahansa.

No niin, nyt kun on kaikki oleellinen tullut kerrottua ja purettua näköjään teiniangstiani, voidaankin taas palata epäolennaisuuksiin. Thaimaassa kulkee nimittäin edelleen varsin hyvin.

Pidän asunnostani ehkä jopa entistä enemmän ja elämä on laskeutunut aika pitkälti normiraiteilleen. "Töiden" puolesta tästä tuli aika pitkälti +/- 0 –kuukausi, eli sellainen joihin ei juuri olisi varaa. Muutama satanen turpaan heti alkuinnostuksessa iPokerin kivipuutarhassa, kun netti alkoi pelittämään ja sitten perusgrindauksella Hollywood Pokerilla (nettikasinoita) muutaman satasen plussan puolelle. Mitään elämää suurempia käsiä tai isoja (lähes aina) vitutukseen päättyviä turnauksia ei ole tässä tullut vastaan, joita viitsisi tähän liittää. Kaverit ovat toki vetäneet muutaman kerran hienosti turnin kolme outtisensa syvillä stäckeillä (paljon rahaa takana) maaliin (todennäköisyys tällöin, että ”vihu” voittaa potin on n. 6-7 prosenttia) ja riveröineet (saaneet voittokorttinsa vasta viimeisellä mahdollisella hetkellä) muutenkin ihan hyvällä osumatarkkuudella, kuten myös löytäneet isomman setin omaani vastaan (isommat kolmoset [pääasiassa ”no can do” –tilanne]). Toisaalta taas pakka on ollut itsellekin aika poikkeuksellisen lämmin viime päivinä, olen pelannut ihan hyvin ja saanut pidettyä ohivetojen tuottamat ”lämmöt” tai siirrettyä ne muualle kuin tilttaamalla kalkut vihuille, joten ei muuta kuin työtä, työtä ja työtä ja seuraavienkin kuukausien vuokrat saadaan taas maksettua. Tällaisista kuukausista jolloin tulee pelattua n. 15 tuntia, ei toki voikaan jäädä paljoa (hyvin epätodennäköisille, mutta silti mahdollisille) jälkipolville kerrottavaa.

Muuten hienoimmat asiat liittyvät kotisuomeen. Kuten todennäköisesti ainakin jotkut ulukomailla kaukahilla asustelevat jampat, myös meikäläinen tuntee itsensä välillä olonsa aika orvoksi. Ei täällä paljoa suomea kuule, Suomesta välitä, enkä sitä juurikaan kaipaa, tai kavereihinsa törmää, mutta silti hienot uutiset ”kotoa” ovat ne, jotka tuovat aina eniten iloa, pienessä epätietoisuudessa eläessä, kun ei aina ole niin varma miten muualla menee. Tällaista iloa tuotti esim. kovasti systerin uusi duuni (Don’t screw up this time, baby! ), mutta myös posti ”tytsiltä” kaukaisemmilta ajoilta, jota olin ehtinyt jo heikoimpina hetkinäni kaipaamaan. Ei mitään suurta, mutta kun välillä kuulee kaver(e)illa olevan kaikki oikeasti hyvin, niin vaikea siinä on sitten olla kuten normaalisti eli tunteeton ”mörrimöykky”.

Jostain syystä tuo iloisena oleminen on meikäläiselle, eikä pelkästään meikäläiselle vaan harmittavan suurelle osalle länsimaalaisista, aina jotenkin vaikeata, eikä todellakaan tekisi pahitteeksi oppia sitä täältä ja thaimaalaisilta. Tavallisesti tarvitsen aika paljon tunteakseni itseni edes iloiseksi (tai ainakin Danielsin Jackin tapaamista...). Vaikka esimerkiksi näiltä thaikuilta poistettaisiin kaikki se lipevä tuttavallisuus, jolla he edistävät omaa bisnestään & elintasoaan, niin jäljelle jää silti tavallisesti valtavasti oikeaa nautintoa elämää kohtaan, jota en selvästikään itse osaa tarpeeksi arvostaa. Tunnen hyvin, hyvin usein huonoa omaatuntoa siitä, miten hyvin omat asiat ovat verrattuna näihin (okei, lähestulkoon kaikkiin muihinkin nähden), kuten myös siitä kuinka vähän osaan arvostaa sitä. Ei helvetti, ei tässä mitään järkeä, nämä näyttävät ja tuntuvat olevan monta kymmentä kertaa onnellisempia kuin minä ja itselleni on esim. ihan yks ja vitun sama vaikka poltan parissa tunnissa jossain summan, jonka nämä tienaavat kuukaudessa. Ei sillä, että raha todellakaan merkitsisi elämässä kaikkea itselleni tai tekisi itseni onnelliseksi – mökötän mieluummin Ko Samuillla auringon polttaessa kroppaani kämppäni uima-altaalla, kuin katkeruuden polttaessa sisintä kylmässä pohjolassa -, enkä ole sitä sen kummemmin yrittänytkään (vielä?) haalia, vaan enemmän huolta mieleeni tuottaa ajatus siitä, että olen voinut saada lähes kaiken sen mitä haluan, mutta en vain ole kovinkaan onnellinen.

Niinpä niin, pitäisi ostaa varmaan ilmapallo, se kuulemma helpottaa.

Sanonpahan vain - ehkä helppo sanoa, kun ei ole koskaan ollut tarpeeksi pohjalla tai kohdannut oikeita ongelmia - ettei kannata ottaa elämää ja sen tuomia ”vaikeuksia” kovin vakavasti, vaan iloita siitä mitä meillä on nyt. Itse me lopulta onnemme luomme.

”Sohvani nurkkaan toisten lähdettyä jään ja huokaan

kuinka kummia ajatuksia päähäni tuokaan...”

- Totinen torvensoittaja...

Ps. Pahoittelut Eppu Normaalille hänen laulujensa raiskaamisesta.

Living On The Edge

Koska monella on vahvat epäilyksensä siitä, kuinka pärjään suuressa tuntemattomassa, suuressa maailmassa, toisella puolella maapalloa, toisella puolella maata, vieraassa kaupungissa, kotikaupungissa (missä pelaa?), ulko-oveni ulkopuolella tai ylipäätänsä missään, on aika raottaa tuota salaperäisyyden verhoa.

Aika harvoin nimittäin pärjään.

Elämäni on ollut taas viime päivinä yhtä jatkuvaa nuorallatanssia selviytymisen puolesta. Selviytyäkseni edes hiukan paremmin maailman myrkyissä päätin alkaa vahvistamaan pakkasen raiskaamia pulkannarujani ja tuulen ruoskimaa kroppaani salitreenillä, etten aivan jäisi esim. ilmastoinnin riepoteltavaksi. Eli ei muuta kuin paikalliselle turhan lämpöiselle salille ja kuntopyörän selkään päämääränä ”tehdä pakaroistani näistä niin isot, että naisilta putoilee silmätkin päistä” Eppu Normaalia mukaillen ja perusintervallitreeni pyörimään. Vajaata kymmentä minuuttia myöhemmin sykkeen pyöriessä hiukan yli 190:n fiilis oli kuin tajunnanrajamailla huojuvalla krapulaisella nyrkkeilysäkillä. Siinä sitä ehti sitten seuraavan puolen tunnin aikana miettiä maailmanmenoa uudelleen tai ainakin olisi ehtinyt, ellei kaikki keskittyminen olisi mennyt itsensä tajuissaan pitämiseen, hapensaantiin ja verenkierron ylläpitämiseen sormenpäiden nipistellessä ilkeästi. On se vain kumma, kun tuollainen tiukka noin kolmen viikon yhtämittainen löysäily-, sairastelu- ja dokaustreenikausi ei ollutkaan parantanut peruskuntopohjaa yhtään, mutta mistäpä sitä tällainen maalla kasvanut suomitollo kaikkea voisi tietää.

Toinen ilta meinasin olla korvia myöten nesteessä, kun automaatti päätti imaista pankkikorttini. Olin siinä ennen rahojen nostoa tankannut kupuuni tolkuttoman tulista ruokaa ja yrittänyt sammuttaa polttavaa suutani muutamalla kourallisella Heinekenia, joten tunsin olevani varsin hyvässä kunnossa hoiperrellessani nostamaan tyhjiin taskuihin edes hieman täytettä. Noh, suunnitelma toimi juuri yhtä hyvin, kuin ajatus siitä että suuta polttavan maun saisi huuhdottua kaljalla pois – eihän se koskaan toimi, mutta kun tarpeeksi nopeasti juo tarpeeksi monta, niin on nopeasti niin humalassa, että poltteleva suu on pientä sen kaiken muun rinnalla joka jää huomaamatta. Eihän sieltä mitään rahaa saanut, eikä enää korttiakaan. On sekin kumma, eihän se ollut esimerkiksi kuin joku muu kuin pankkiautomaatti, eikä edes kuin vain selvästi rikki alunperinkin.

Tuollaisessa tilanteessa keskellä yötä kohtuu rahattomana on kieltämättä vitsit täällä aika vähissä. Paikalle pöllähtänyt taksisuharikin osoitti juuri sellaista empatiaa ongelmaani kohtaan, kuin häneltä saatoin odottaakin ja teki hyvin selväksi – todennäköisesti kuultuaan kollegaltaan että olin aiemmin pakottanut hänet jopa ajamaan sinne jonne halusinkin - ettei hänellä ole osaa eikä arpaa ongelmani kanssa.

Onneni on että olen niin helvetin hidas reagoimaan yhtään mihinkään, joten tarpeeksi kauan tilannetta siinä tuumattuani kone alkoi surista epäilyttävästi takanani ja palautti korttini. Jep, jep, harmikseni tuo hitaasti asioihin reagoiminen ei auta tuolla kohtalaisen ”mielenkiintoisen” liikenteen seassa, mutta eiköhän tämä tästä. Pitäisi vuokrata mopo.

Muutenkin elämä on täällä asettunut aika pitkälti omiin uomiinsa. Alakerran kisu sai kaksi tervettä poikapentua, joista toista toki tyrkytetään adoptoitavaksi. Muuten olen jatkanut taksikuskeille tilttailtua (yhden kerran seurauksena hajosi mm. mp3-soittimeni ja sen sellaista) ja mokailtua tulee usean kerran päivässä. Mutta jos ei tällainen elämä muuta opeta, niin ainakin se opettaa nauramaan itselleen tai ottamaan omat mokansa vähän rennommin eikä hyppimään parvekkeelta jokaisen toilailun jälkeen. Heräilen iltapäivällä kun tytöt tulevat kyselemään tarvitsisiko peti mahdollisesti pedata tai lattiat lakaista, jonka jälkeen ryömin syömään ja puntille. Nyt vain on ollut tuo netti poikki muutaman päivän, joten senkin ajan jonka tavallisesti käyttäisin pelaamiseen yms., joudun käyttämään lähinnä nestetankkauksesta huolehtimiseen. Eli voi kyynel.

Ei vaan, on se aika kyynel. Olin oikeasti budjetoinut touhun vähän siihen malliin, että olisi pystyttävä pelaamaan heti tänne tultua melko paljon, joten tuo nettiyhteyden poikkimeno kiristää tällä hetkellä jopa vähän hermoja, kun kalkkujakin on tullut poltettua vaihteeksi turhan paljon kaikkeen turhaan.

Mutta niin, ”älkää siis huolehtiko huomispäivästä, se pitää kyllä itsestään huolen. Kullekin päivälle riittävät sen omat murheet.” Matt 6:25-34

Jay vs. taksisuharit 0-6

On tämä kumma maa. Aivan sama missä päin olen tai kuinka anonyymina pyörin, niin kyllä paikalliset taksikuskit vain osaavat riepotella mua kuin märkää rättiä. Ehkä joku päivä, toivottavasti viimein isoksi kasvettuani kirjoitan kirjan yhden miehen sodasta Thaimaan taksikuskeja vastaan, mutta kerrotaan nyt viimeisin nöyryytys.

Eilen oli varsin mitään sanomaton olo aamulla, vaikka – tai siitä johtuen – hyvin tiesin, olevan vaihteeksi viimeinen päivä tässä osoitteessa ja ”pakko” lähteä tienpäälle etsimään uutta kattoa pään päälle. Heti siinä aamutuimaan vähän vaille kaksi pääsinkin kadulle ja ei muuta kuin (tällä kertaa) mopotaksia jututtamaan. Ennen tätä olin ottanut kohteen osoitteen ja nimen paperille ylös sekä tsekannut kartasta missä tämä suunnilleen sijaitsee, joten taustatyön puutteesta ei tällä(kään) kertaa ollut kyse. No eihän se mitään tiennyt, ei lähin setä, eivät viereisessä pankissa eikä seuraava taksikuskikaan. Viimein paikalle saatiin uusi suhari, jolla oli jopa kartta takataskussaan. Kieltämättä hepuilla on pointtinsa siinä, että jos kartassa ei näy osoittamassani kohdassa mitään, niin lähtökohtaisesti on ihan ok olettaa siinä tuskin mitään tärkeätä sijaitsevankaan, ihan kartan mittakaavasta riippumatta. Samasta syystä nämä ko. heput todennäköisesti olettavat pannukakun muotoisen maailman loppuvan siinä vähän Samujen ulkopuolella suureen tyhjyyteen, kuin mihin heidän karttansakin loppuu.

No joo. Päätin lähteä syömään.

Raflasta satuin sitten vahingossa löytämään kartan, johon tavoittelemani paikkakin oli merkitty erikseen. Back to the street ja uusia tolppahomoja kiusaamaan. Pääsinkin hyvin yllättämään kolmen koplan ja lyömään mukaan koppaamani kartan heidän nenänsä alle sormeni osoittaessa haluamaani paikkaa. Ja jatkohan olikin helppoa... Alkoi ensin hillitön kartan vääntely ja kääntely, johon välillä pyydettiin ulkopuolista apua tilanteen selvittämiseksi. Turhaan. Viiden minuutin pähkäilyn jälkeen eräs näistä päätti kuitenkin ”ottaa riskin” tyyliin, että jos mulle vain käy niin lähdetään etsimään sitä. Juuh oliko siinä sitten mitään vaihtoehtoja. Matkaahan määränpähän oli noin 5-7 kilsaa ja käsittääkseni yksi risteys (kartan mukaan, mutta tosin ei tällä saarella teitä niin hirveästi olekaan), jossa mies voisi ajaa harhaan eli lähteä kiertämään edessä olevaa järveä väärään suuntaan.

Ajettuamme tarpeeksi pitkälle selvästi väärään suuntaan järven vastakkaista puolta, saatuamme turistineuvonnasta (!!!) ohjeet kertaalleen väärään suuntaan ja opastusta muilta taksikuskeilta päädyimme kuin päädyimmekin lopulta oikeaan paikkaan. Tavoittelemani kiinteistönvälitystoimisto oli muuten ihan samassa paikassa, missä se kartan mukaan pitikin olla.

Ei siinä mitään. Jos maailmasta löytyy joku keneltä ymmärtämystä eksymisille löytyy, niin se on juurikin tavallisesti omassa yksiössäänkin eksyvä allekirjoittanut ja tulihan siinä nyt nähtyä vähän maisemia. No harm done.

-----------

Bisneksen tekeminen sujuikin sitten paljon mutkattomammin, mutta siihen oma syynsä olikin sillä että kyseessä oli varsin kansainvälinen firma englantilaisedustajineen. Paria kämppää käytiin katsomassa, mutta tämän jälkeen johon päädyin ei tarvinnut muita päin vilkaista. Tänään vain hotellista pihalle ja äkkiä toimistolla nimet papruihin, etteivät anna tätä muille.

En viitsi liikoja tätä nyt (vielä) hehkuttaa (blogini tarvitsee jatkossakin sisällötöntä täytettä ja vittuilua muille), mutta... Ai saatana, nyt näyttäisi, että asumismukavuus alkaa olemaan sillä tasolla jolla sen kuuluukin olla. Tässä on järvinäköala, jonka (Chaweng lake) rantaan on matkaa noin 50 metriä, kipeen tyylikäs uima-allas takapihalla ja meren rantaan tästä on vain noin kymmenen minuutin kävelymatka, kuten myös ”ydinkeskustaan”. Tosin lähin rafla löytyy toki esim. jo alakerrasta. Itse kämpässä on tilaa joku 45 neliöä, parveke, iso amme, poikkeuksellisen hyvin näkyvä kaapeli-tv ja ilmainen netti jne. Ehe, ehe...

“I don’t f*king care.”

Tuli ilta vietettyä paikallisten kansallislajin eli thaiboxingin parissa. Mitä siinä tuli noita matseja pari tuntia väijyttyä, niin pakko myöntää, että jos meikäläisellä tai muilla kortinlätkijöillä on leipä tiukassa, eivät ne liian helpolla pääse nuokaan. Kelatkaa nyt vähän, heput joutuvat painamaan duunia ehkä kerran kuukaudessa 3x3 minuuttia! Kuka sellaista tahtia jaksaa?

No joo, kipeetä touhua. Yksi päivä kattelin, kuinka nurkkajumalassa näytettiin sellaisten n. kymmenvuotiaiden pikkuskidien turpaanmättökisaa isien kannustaessa villisti vieressä. Joten samalla lailla kuin Suomessa lapset patistetaan lätkäkaukaloon, täällä kai ne pistetään potkimaan toisiaan päähän ilman mitään suojavarusteita ennen kuin osaavat edes kävellä. Järkeä tai ei, mutta rispektiä vaan jannuille. Ei mitään tissiposkien hommaa kiertää maailmaa ja ottaa käytännössä jokaisena työpäivänään turpaan leipänsä eteen. Kavereiden mitään pelkäämättömästä, varsin kunnioitettavasta asenteesta kertoo aika hyvin yhden kenialaisjannun toteamus matsia edeltäneessä punnituksessa, hänen kuultuaan vastustajaksi arvotun olevan 20 kiloa painavampi ja päätä häntä pidempi: ”I don’t fucking care!” Näinhän se tosin menee, jos et asialle voi mitään, niin miksi murehtia ja jos voit niin miksi murehtia. Parempi vain luottaa itseensä.

Ehkä mäkin sitten alan vetää tota, kun tämä ei enää lyö leiville. Helpoltahan se kuitenkin näyttää. Jos kävis pari kertaa salilla, ettei nyt ihan ruoskimisesta syytettäisi, niin eiköhän se siitä sitten. Itsellä voisi kyllä olla tuossakin lajissa tilttiherkkyyden kanssa tekemistä, kun tuollainen huippuunsa treenattu kaveri tulisi ja löisi ”all in” kylkeen.

Allaolevasta linkistä saa vähän lisää infoa tapahtumasta, jos jotain kiinnostaa.
http://www.superprosamui.com/content/showtimereality.php

Pelattua ei olekaan tullut yhtään lukuun ottamatta tuota varsin hyvätasoista WPT-satelliittia, joka meni kuten turnaukset yleensäkin. Eli vihkoon. Parissa tunnissa pihalle varsin korttikuolleena. Kerran ässät, kerran akat, joilla lähinnä blindit, pari pikku paria ja pari kertaa KQo, siinäpä ne. Syvät alkustackitkaan eivät auttaneet, kun postflop ei osunut mikään.

Elvis has left the building.

Huomenet vaan kaikille kanssa taapertajille. Muistin virkistykseksi alkuun hiukan taustaa allekirjoittaneesta. Lienen tällä hetkellä Suomen huonotuloisin pokeriammattilainen - vai pitäisikö tässä tapauksessa sanoa puoliammattilainen, kun treenaan ja pelaan kuin ammattilainen, mutta tienaan kuin amatööri – ainakin jos mittarina käyttää tätä kuukautta. Tämä kuukausi on käsittääkseni kaiken sen parin tunnin hikisen raatamisen jälkeen edelleen tappiolla, jonka olen jaksanut tätä tässä kuussa vääntää. Onneksi normaalisti tilanne ei ole aivan näin surkea, vaan... noh, toiseksi huonotuloisin..? Pääpelinä Texas Hold'em nl100 - nl400 shorttina ja hedarina ja "työkseni" olen tätä vääntänyt viimeisen vajaan vuoden ajan vähän siellä täällä.

Pelit jatkuvat, mutta niiden ulkopuolella tuossa jonkinlainen ympyrä taas sulkeutui. Lensin kotosuomeen juuri sopivasti Bangkokista äipän ruokapadoille sekä väijymään kesäkuun huipputärkeää Suomi-Serbia matsia ja vastaavasti heti tämän syyskuisen kirvelevän Puola-tasurin jälkeen olikin aika suunnistaa takaisin kohti aurinkoa. En ole itsekään kovin varma johtuuko se siitä, etten osaa vai siitä etten viitsi, mutta tällekään reissulle ei mitään sen suurempia suunnitelmia ole laadittu. Varsin flunssaisena ja kuumeisena ”heräsin” (kuka helvetti muka pystyy lentokoneessa nukkumaan?) joka tapauksessa perjantaina melkoisessa tokkurassa lentokoneessa, kun joka ikistä paikkaa päässä kolotti ja puristi. Koneen lähtiessä laskeutumaan kohti BKK:n kenttää tuntui parin kymmenen minuutin ajan, kuin pää puristuisi kasaan ohimoiden kohdalta ja oikean puolen ylähampaat repeytyisivät kivun myötä rakkaasta kuupasta irti. Selvisin kuitenkin hengissä. Ja kai tuo vain siitä flunssasta sitten johtui, sillä kai se oli ihan normilaskeutuminen tai ainakaan korvien lukkiutumiselta en pystynyt kuulemaan mitään omituista ympäriltä. Lennon aikana kyllä parikin tyyppiä nautti lennosta jalkaterät kohti kattoa menetettyään tajunsa, mutta näissä tapauksissa lieni oma osuutensa kuningas alkoholilla, siitäkin huolimatta että kyseessä oli Finnairin lento, joilla pitää olla melkoinen sankari pystyäkseen tankkaamaan itsensä edes humalaan.

Ostettuani kentältä lipun kohti Koh Samuja ajattelin käydä lentoa odotellessa tinttaamassa päälle kunnon flunssan karkottavan suojakännin, mutta ”ilokseni” huomasin, ettei olo voi olla niin huono ettei se voisi olla kohta vieläkin huonompi. Viimeistään siinä vaiheessa kun olin yrittänyt tyrehdyttää pari tuntia epätoivoisesti nenäverenvuotoa aloin kallistumaan sen kannalle, että vaikka harvoin ketään syyttelen mistään, varsinkaan sairauksista, niin mitä syvimmät kiitokset rakkaalle kälylleni tästä flunssasta. Olkoon syysaamusi jatkossa saatanan kylmiä, polkusi jäässä ja työmatkasi raekuurojen siivittämiä, prkl!

Samujen hienolle lentokentälle päästyäni verenvuotokin suvaitsi tyrehtyä, vain noin neljä tuntia sen jälkeen kun muistan ajatelleeni: ”no ei se kauaa voi vuotaa”. Kentältä sitten taksilla etsimään hotellia ja hieman vähemmän yllättäen kuntoni huomioiden päädyin ensimmäiseen vaihtoehtoon Chaweng beachilta. Rannan bungalowissa meni lähinnä puutumisen merkeissä pari päivää ja vaikka kuinka siinä ajassa oli jo tarkoitus löytää joku pidempiaikainen nettiyhteydellä varustettu asumus tältä saarelta - jolle osaan muuten aika heikosti edes itseni sijoittaa - niin eipä ollut paljoa toivoa. Sopivia kämppiä täällä ei tunnu aivan puussa kasvavan, vaan jouduin tyytymään vain hotellin vaihtoon, jotta nettiaddikti saisi netin käyttöön. Ei muulla väliä, mutta nyt sunnuntai-iltana pitäisi pelata WPT-Espanjan finaalisatelliittiturnaus ($235+15?), eikä tuota oikein voi missään nettikahvilassa vääntää, kun se alkaa joskus aamuyöllä paikallista aikaa.

Voitin muuten paikan tuohon turnaukseen kohtalaisen hienon käden ”avustuksella”. Olin pelannut tähän asti varsin hyvin ainakin siihen nähden, etten juuri turnauksia pelaa. Turnauksesta oli juuri viidenneksi viimeinen pelaaja tipahtanut ja koska turnaus infossa oli annettu ”tieto”, että neljälle parhaalle tulee lippu, päätin luonnollisesti puskea ”any two” seuraavassa hanskassa. Samahan se, oletko eka vai neljäs, jos kaikki saavat saman palkinnon. Ja näin kävi, utg tekee normi avausreissun ja itse pusken blindeista 86 offareilla. Kaveri kääntää taskukympit esiin ja samalla hetkellä tsekkaan turnauslobbya, johon support on kertonut vain kolmen parhaan saavan lipun vähästä pelaajamäärästä johtuen. Jep, jep, vedän siis lähes kuollutta ja tunnen lifetime-tiltin hiipivän jo niskaani samanaikaisesti rainbow flopin 572 (tai jotain vastaavaa) iskeytyessä pöytään. Turnilta jotain roskaa ja riveriltä... Nelonen! JUSTICE! Tuplaan siis suoralla ja muutamaa kierrosta myöhemmin jäljellä on vain kolme heppua ja saan taas puskea.

Vain aika näyttää, kuinka tiuhaan tätä blogia tulee päivitettyä tai mitä se lopulta tulee käsittelemään, mutta jos vain on olemassa mahdollisuus pönkittää omaa egoa kertomalla juttuja ”minä, minusta, minuun” – tyyliin ja säästää hyvin rajallista aikaani(...) siihen nähden, että kirjoittelisin ihmisille erikseen, niin todennäköisesti tulen käyttämään tämän mahdollisuuden. Ja useasti.