Hyvää Joulua

Tuota, tuota... Olen viime aikoina miettinyt paljon tuota blogini otsikkoa (joo, on taas ollut kiireisiä päiviä...) ja kyllähän se niin on, että aavistuksen harhaanjohtavahan se on. Ei sillä ettenkö harhailisi taukoamatta päivästä toiseen, aamusta iltaan mutta aika vähiin ovat ”oikeat” reissut tai retket jääneet. Viime viikolla kuitenkin reissasin ja pitkään. Istuin 16 tuntia yhteen putkeen autossa, veneessä ja laivassa ja matkan lopuksi päädyin kuin päädyinkin...

...täsmälleen samaan paikkaan, josta lähdinkin. Joten ei ihan huonosti harhailtu.

Siinä missä havahduin kahta päivää aiemmin ennen kuin paluulentolippuni vanheni ja jonka vuoksi lipun vaihtaminen uudelle päivälle tuli maksamaan lopulta aika paljon, viisumin vanhenemiseen heräsin viime viikolla jopa päivää aiemmin, ennen kuin se vanheni. Ei tuo viisumin vanheneminen esim. parilla päivällä ole mikään suuren suuri ongelma, jota ei pienellä rahalla saisi korvattua (Myöhemmin tapasin kyllä yhden rahattoman ituhipin, jolle lyötiin rajalla jo puolen tonnin sakot viisumin vanhenemisen vuoksi, joten ei sillä kannata pelleilläkään.), mutta joka tapauksessa oli lähdettävä käymään maan rajojen ulkopuolella hakemassa leima passiin. Kuten mainitsin jo aiemmin, tässä olisi ollut hyvä hetki käydä pyörähtämässä jossain naapurimaassa, varsinkaan kun en oikein tiedä mitä tapahtuu mun turistiviisumille, mikäli nyt jossain vaiheessa päätän pyörähtää muualla esim. tsekkaamassa sen Manilan tai Macaon kasinon. En kuitenkaan saanut itsestäni niin paljoa irti vaan päädyin vain tekemään perinteisen ”visa runin”, joita monet paikalliset matkanjärjestäjät täällä järjestävät. Vaihtoehtoina oli mennä joko Malesiaan tai Ranongin kautta Myanmariin. Ihan vain solidaarisuussyistä olisin mieluummin mennyt Malesiaan, mutta koska tosiaan havahduin viisumin vanhenemiseen vain päivää aiemmin, en saanut enää matkaa sinne vaan oli lähdettävä Myanmariin. Voi olla, että turismi sinällään on ihan hyväksi Myanmarin tai Burman - mikä maan nimi ”oikeasti” edelleen on – rutiköyhälle kansalle, mutta tällainen reissu jossa ei käydä kuin droppaamassa vähän toista kymppiä maahantuloviranomaisille ja tätä kautta maata hallinnoivalle sotilasjuntalle tuskin parantaa yhtään kansan oloja vaan eiköhän maan diktaattori näilläkin rahoilla järjestä jotkin pikkupippalot ystäväpiirilleen, kuten muutama vuosi sitten laittamalla yli kolme kertaa enemmän rahaa tyttärensä häihin, kuin mitä valtion terveyshuollon budjetti on. " "Munkkien tappaminen on sentään ainakin toistaiseksi pistetty jäihin ja nyt maassa keskitytään taas edes hiukan terveempiin harrastuksiin, kuten vain yleiseen ihmisoikeuksien murskaamiseen. Tuossa maassa ei ole kyllä mikään hyvin ja jotta burmalaisten elämä olisi varmasti tarpeeksi kurjaa, heitä ei ole edes siunattu valtavilla öljyesiintymillä jotka saattaisivat saada esim. maailman poliisit, jenkit, kiinnostumaan tämän kansan pelastamisesta. Ja miksi pitäisikään, sotilasjuntta on polkenut kansalaisiaan katuun vasta viimeiset 45 vuotta, joten ei kai sitä nyt voisikaan olettaa, että ketään vielä kiinnostaisi?

Jos ei siis Burma lähtökohtaisesti saa itseäni varsinaisesti kovenemaan, ei sitä myöskään tehnyt itse matka. Keskiviikkoaamuna puoli viiden aikaan kadun varteen odottelemaan VIP-bussia, joka tietysti oli pikemminkin lähes tupaten täysi peruspakettiauto tankattuna kengurubensiinillä matkan pomppuisuudesta päätellen ja yksi elämäni pitkästyttävimmistä reissuista oli valmis alkamaan. 16 tunnin autossa istumisen keskeytti vain pariin kertaan parin tunnin tylsät laivamatkat saarelta pois ja takaisin ja ehkä tunnin odottelut eri passintarkastuspisteissä (neljästi). Kovin hilpeästä matkasta ei muutenkaan ollut kyse, sillä koko matkan aikana en saanut nukuttua sen enempää autossa kuin laivassakaan, eikä matkaseuralaisiakaan kovin puheliaiksi voinut haukkua. Ihan täydellistä kuvaa myöskään burmalaisista en ehtinyt maassa viettämäni puolen tunnin aikana saamaan, mitä nyt kovasti kerjäsivät rahaa ja yrittivät joka välissä kaupata viskiä, röökiä ja viagraa, mutta ei, olisivat edes myyneet vaikka villasukkia, lampunvarjostimia tai vessanpuhdistusainetta, niin a’vot, eihän noille edellä mainituille tällainen nuorijannu keksinyt mitään käyttöä. Jeespoks, matkan jälkeen oltuani 35 tuntia hereillä tuntui, että kaikki mitä reissusta jäi käteen oli, että voin jatkossa brassailla käyneeni Burmassa kusella. On se pirummoista ja sillee.

Muuten elämä jatkaa radallaan täällä Samuilla ja maksoin juuri ensi kuun vuokran, joten ainakaan pidemmäksi aikaa en seuraavan kuukauden aikana täältä poistu, vaikkakin se luostarivaihtoehto kiinnostaa päivä päivältä enemmän.

Pelattua on tullut aika vaihtelevasti. Viime viikon lopulla (jonkun päätettyä vastata rukouksiini sulkemalla baarit pariksi päiväksi [oikeasti kaiketi vaalien, eikä itseni vuoksi]) painoin urakalla duunia pelaamalla neljä yötä putkeen (Wow, olenpa ahkera, siis miettikääpä omalle kohdalle, että joutuisitte tekemään neljänä päivänä peräkkäin töitä. ) melkoisella varianssilla. Jo toisen yön alussa olin niin syvässä kuopassa, ettei koko touhussa ollut vaihteeksi mitään järkeä nähden sieluni silmin itseni jo helvetissä, lumisen kylmällä Rovaniemellä opiskelemassa kitiseviä lapsia viihdyttäväksi tontuksi katkeamisen vuoksi. Mutta kaikkeni tein ja join, lopulta päästen taas pinnalle. Vaikkei itselläni ole todellakaan varaa valittaa mistään ja vaikka kukaan sellainen joka tätä ei itse tee sitä usko, niin voi itkQ ja parkQ on tämä vain helvetin sairas ja stressaava laji, silloin kun tulee tukkaan oikealta ja vasemmalta, eikä mikään tunnu toimivan. Pääasiassa kuitenkin toimii, eli tämän kuten kaiken muunkin valitukseni voi jättää samalla lailla huomioimatta, kuin miten maailma jättää burmalaiset tai miten rikkaat jättävät köyhät tai kuinka...

No joo, anteeksi, vähän on hiekkaa haitarissa. Olen saanut viime aikoina hyvin tehokasta koulutusta maailman reiluudesta, ihmisten välinpitämättömyydestä, sairaista tulo- & varallisuuseroista ja osoituksia omasta tyhmyydestä, että kuten saattaa näkyä vähän enemmänkin tekisi mieli avautua kaikesta epäoikeudenmukaisuudesta omasta valituksestani lähtien mutta ei nyt viitsi näin joulun alla.

Oikeastikin piti vain toivottaa oikein hyvää joulua kaikille. Tietysti mieluiten olisin itsekin mussuttamassa mutsin joulupöperöitä läheisten seurassa, mutta nyt kun se menee täällä, niin en oikeastaan usko joulun päivien eroavan sen kummemmin näistä muista päivistä, hyvää joulua ja uutta vuottakin täällä kun toivotetaan useissa plakaateissa ympäri vuoden.

Oh shit, se on suomea

Ei oikein jaksa pelata. Ei itse asiassa oikein jaksa tehdä mitään. Ja mitä tänään voisikaan tehdä? Arvon kuningas, ei Litmanen vaan Thaimaan kuningas, Bhumibol Adulyadej, viettää synttäreitään joten mm. kaikki baarit pitävät ovensa kiinni.

Joten ei muuta kuin hip, hip hurraa! Long live the King ja kehitysyhteistyön avulla kehitysapua tänne ja äkkiä - mielellään nestemäisessä muodossa!

No joo, ei tämä mikään valtaisa katastorffi ole... sillä ihmiset ovat vakuutelleet ja yrittäneet rauhoitella vapisevaa olemustani sillä, että huomenna kaikki palautuu taas ennalleen ja ovet aukeavat... Ei vaan, rehellisyyden nimissä on jotenkin sellainen tunne, että kunkku voisi viettää juhliaan vaikka seuraavat pari viikkoa, pitäen kaiken maailman baarit ja menomestat kiinni tämän ajan.

Olen aika väsynyt. Sen verran tässä on nyt tullut ”liikuttua”, että itse ainakin aion pitää varsin matalaa profiilia seuraavat ajat ja pelkästään ”grindata” (pelata yötä päivää) neljän seinän sisällä. Joku voisi olla otettu, kun kaikki tuntuvat tuntevan, mutta itselläni on vähän olo kuin sananlaskun apinalla: ”kaikki tuntevat apinan, mutta apina ei tunne ketään.” Tosin olo on ollut täällä alusta asti ihan sama. ”Aika” tiuhaan täällä länkkärit vaihtuu ja kun monet thaikut tekevät työtään "naama kadulle päin" ympäri vuorokauden, niin ne ovat kyllä oppineet tuntemaan mut väkisinkin ja joissain baareissa ollaan päästy jo tilanteeseen, jossa mä en annakaan tippiä (kuten teen 95% eri tilanteissa), vaan baarin työntekijät tippaavat mua, jotta kävisin useammin juomassa sen... vesilasini. On alkanut vähän ahdistamaan taas, kuten joka puolella ”maailmaa” tähän asti pysyttyäni paikalla sen kolmisen kuukautta. Että poppoppoo ja silleen.

I'm just an average guy with an average life
I work from nine to five, hey hell I pay the price
But I want is to be left alone in my average home
But why do I always feel like I'm in the Twilight Zone

I always feel that somebody's watchin' me
And I have no privacy
I always feel that somebody's watchin' me
Is it just a dream?

When I come home at night
I bolt the door real tight
People call me on the phone I'm trying to avoid
Well, can the people on TV see me or am I just paranoid

When I'm in the shower, I'm afraid to wash my hair
I might open my eyes and find someone standing there
People say I'm crazy, just a little touched
But maybe showers remind me of Psycho too much
That's why...

I always feel like somebody's watching me
Who's playing tricks on me
I always feel like somebody's watching me
Tell me it can't be

I don't know anymore
Are the neighbors watching me
Well is the mailman watching me
And I don't feel safe anymore, oh what a mess
I wonder who's watching me now?
Who?
The IRS?

I always feel like somebody's watching me
Who's playing tricks on me
I always feel like somebody's watching me
I can't enjoy my tea! (Kiitos kahvia mulle mieluummin.)

Nyt olen vielä aivan varma jonkun käyneen viimeisen kolmen päivän aikana kämpässäni tutkimassa elämääni(?) ollessani muualla syömässä. Mitään täältä ei tietysti ole viety, eikä täällä muutenkaan mitään varkaita ole, mutta vähän kiinnostaisi mitä täällä poissa ollessani tapahtuu. Toisaalta muutama päivä sitten heräsin siihen, kun oven takana oli pari heppua maalipurkkien kanssa, että tultiin nyt maalaamaan sun kämppääsi. Aha. Pattayalla taas muistan kerran heränneeni siihen, kun joku vanhempi nainen keräili kaikessa rauhassa tyhjiä pulloja mun kämpästä (Tiedä sitten mistä se oli saanut käsityksen, että niitä voisi minun asunnostani löytyä.), että just, näin meillä täällä, ei ihan pienistä jaksa enää alkaa ihmettelemään. Eikä tuo nyt oikeasti haittaa, vähän olen vain utelias.


Kohtuu kosteilta synttäreiltä alkoi jonkinlainen ”lucky season”, joka myös sai itseni miettimään lisää, josko sitä vaihtaisi ainakin vähäksi aikaa maisemia. Aiemmin nimittäin yhden käden varpaat ovat riittäneet laskemaan tapaamieni suomalaisten määrän täällä. Vaikka olen aika hyvin tietoinen mistä niitä löytyy, ei vain ole syystä tai toisesta kiinnostanut pätkääkään käydä tapaamassa. Silloin tällöin käynti Mcdonald’sissa on riittänyt mulle lievittämään mahdollista suomi-kaipuuta. (Tosin tämä globalisaation suunnannäyttäjä teollisine, lihottavine paskoineen meni nyt hetkeksi boikottiin kuultuani siellä joululaulun.) Koska huomasin synttäreideni muodostuvan varsin kosteiksi sateen(!!!) vuoksi ja ollessani vähän ”korvessa”, eksyin pitämään sadetta baariin jossa ei ollut itseni lisäksi kuin kaksi asiakasta ja näistä tietysti toinen oli suomalainen homo ja toinen hänen thaikkupoikakaverinsa viettämässä omia synttäreitään. Että just. Ihan ok tyyppi, ei siinä mitään, mutta sateen loputtua karkasin kuitenkin paikalta.

Heti seuraavana päivänä tapasin toisen sankarin ja hepun jutut olivat kyllä sitä luokkaa, että siellä Suomessa on kaiketi ollut varsin hyvä sienisyksy... Jotta onneni olisi täydellistä, jouduin paria päivää myöhemmin viettämään lisää aikaa tämän helvetin ameeban ja hänen kaverinsa kanssaan. Noh, kukin meistä taaplaa tavallaan, mutta voisi sitä nyt vittu vähän miettiä omia juttujaan, käytöstään, muiden kunnioitusta ja omien syiden mielekkyyttä tulla tänne asti. Että ugh, jos täällä alkaa tulemaan ahdasta niin nostan kytkintä.

Oikeasti en kyllä varmaankaan ole menossa mihinkään, kun en tiedä mihin menisin. Ja toisekseen pitää taas taikoa ensin vähän rahaa, jotta olisi mielekkäämpää muuttaa. Ensi viikolla olisi ollut hyvä hetki lähteä käymään jossain naapurimaassa, kun on joka tapauksessa tehtävä ”Visa run”, uusiakseni viisumini. En oikein tiedä mihin täältä noita reissuja tehdään, mutta eiköhän sitä johonkin pääse piipahtamaan. Viime kuussa kävin vain ostamassa yhden kuukauden lisäaikaa saaren toiselta laidalta ja silloin olin jo menettää koko passini, kun äijä uhkasi leikata sen kahtia... Hieno mies.


Mutta niin, kun en tiedä mihin mennä, niin taidan tosiaan tämän kuukauden keskittyä vihdoin ja viimein pelaamiseen. Hiukan kyllä kiinnostaisi tuollainen Ville Wahlbeck tyyppinen ratkaisu, josta hän kirjoitti joskus sata vuotta sitten blogiinsa niin osuvasti, että satuin ottamaan sen jo silloin talteen:

”Jos Valamossa tai Athos-vuorella olisi pokeriluostari, vetäytyisin munkkielämään, kasvattaisin pitkän parran ja hakkaisin muiden munkkien kanssa korttia läpi yöt (netissä, masturboiden aina ässäparin saadessani). Vapaa-ajalla lukisimme David Sklanskya, polttaisimme suitsukkeita ja maalaisimme kauniita ikoneita pelikorteista...”

Ja tuo sen takia, että ”ihmissuhteet ovat hanurista, olen tullut siihen tulokseen. Ihmissuhteet ovat hankalia, arvaamattomia, täynnä väärinymmärryksiä, epäluuloa, hukattuja toiveita ja perustamattomia unelmia. Toisin sanoen, ihmissuhteet eivät toimi.” Enpä voisi nimittäin tuotakaan enempää allekirjoittaa, olinpa sitten missä päin maailmaa tahansa, kavereiden, perheen tai kenen ikinä hyvänsä kanssa. Mutta väliäkö noilla, nyt grindataan. Pistetään tavoitteeksi pelata vaikka loppukuun aikana 40k kättä ja tehdä helvetisti rahaa. Aika paljon mulle, kun viime kuussakaan ei tullut kuin 35 000 hanskaa ja luulin jo silloin pelanneeni paljon. (Tunteja tuostakaan ei paljoa tullut, kun vetelin läppärin näytöllä 7 shorttipöytää yhtä aikaa, nähden aina yhden pöydän tapahtumat kerrallaan.)

Jeespoks, hyvää itsepäisyyspäivää, pitkää eloa kuninkaalle ja muistakaa vetää vessat, nokialaisilla on kuulemma jano.

Nunc est bibendum

– On juomisen aika
Olen nykyään varsin heikosti perillä siitä, mitä vuorokauden aikaa, viikonpäivää, vuodenaikaa tai muutakaan ajanjaksoa kulloinkin eletään. Toisaalta kun elämä on yhtä loputonta kesäistä viikonloppua, ei tuolla lienekään mitään merkitystä. Tähän asti ovat ainakin huomauttaneet siihen aikaan kuukaudesta, kun vuokra pitää käydä maksamassa ja aamupalaakin, pekoneineen ja paahtoleipineen, täällä saa vuorokauden ympäri, joten olen viimeaikoina tullut nukkuneeksi juuri silloin kun väsyttää ja syönyt juuri silloin kun on nälkä katselematta kelloa tai kalenteria. Nyt olen kuitenkin kuullut kohtalaisen varmasta lähteestä, että eletään marraskuun loppupuolta vuonna 2550, joten jospa vetäisi tämän kuukauden kuulumiset yhteen ja näin samalla leyhyttelisi epäilyjä siitä, että olisin se Thaimaassa kiinnijäänyt Liedon rahankuljetusauton ryöstöyrityksestä epäilty jannu.

Kuten ehdin jo antaa viitteitä, unirytmi on viime aikoina ollut kohtalaisen kaukana ”normaalista” - toisaalta niin on kyllä kirjoittajakin. Tästä muutamia esimerkkejä mainitakseni toissa viikolla(?), noh, joka tapauksessa joku ajanjakso sitten heräsin aika normaalisti puhelimen pirinään iltapäivällä, mutta koska väsytti, painuin yöunille jo iltakymmeneltä, raskaan... päivän jälkeen. Tämän jälkeen mentiinkin sitten seuraavasti: aamukolmelta ylös, kevyt 7 tunnin yhtäjaksoinen pelisessio (helvetin sairasta), iltakuudelta nukkumaan, iltakymmeneltä ylös, kolmen tunnin jälkeen nukkumaan, aamuneljältä ylös, yhtä oksettavan pitkä 4-7 pöydän ”multituspelisessio”, jonka jälkeen paria tuntia vaille pyöreä vuorokausi ylhäällä ja sitten jotain neljätoista tuntia lepoa kuupalle jne. jne... Huoh, toisin sanoen, ei löydy pokerinaamaa ihan siihen, että voisin väittää elämäni olevan yhtä rutiineiden täyttämää oravanpyörää.

"Kun ihminen nukkuu, sille ei tapahdu mitään. Mutta kun
se ei nuku, se voi saada vaikka kalan." -Matti Nykänen
Siltä se tosin tuntui viime viikolla. Ehdin aiemmin koittaa vähän vakavammin tervehdyttää talouttani, kuten noista parista itselleni aivan ylipitkästä pelisessiosta voinee päätellä (jotkut vääntävät 30 tuntia putkeen, kustenkin työpöytänsä ääressä, mutta minä en todellakaan tavallisesti jaksa keskittyä kuin enää hetken saatuani kaikki pöydät auki). Jollakin tasolla pystyinkin tähän. Olen vetänyt mm. reilun kourallisen paskatasoisia turnauksia rahoille, joita en siis tavallisesti pelaa, joista viivan alle on ehtinyt jonkin verran jäämään. Myös pääpeleistä on jotain tullut, joten teoriassa ei pitäisi joutua ainakaan stressaamaan.

Näin siis teoriassa. Käytännön puolta testasin viime viikolla (vaihteeksi) sillä, että kuinka paljon täällä pystyy käyttämään viikossa rahaa pelkkään biletykseen ja ihan kiitettävästihän tuota upposi, joten ehkä sitä joutuu ensi kuussakin pelaamaan. Mutta minkäs teet kun samalle viikolle lyödään futiksen EM-karsintojen päätös, Loy Krathong Festival ja Koh Phangan Full Moon Partyt? Ja olihan se nyt pakko treenatakin näitä varten etukäteen korkeanpromillen harjoitusleirillä! Oh my Buddha, rankkaa. Koko viikko meni siis jokseenkin samoissa merkeissä, ei mitään www.kännissä-olet-ääliö.fi tyyppisiä hölmöilyjä kuitenkaan, kuten oikeastaan täällä koskaan, vaan puhtaasti hauskanpidon merkeissä, vain paikkaa ja ainakin osaa ympärillä pyörivistä ihmisistä vaihtaen.

EM-karsinnat, joiden päätöksen ThaiTV ystävällisesti suorana tarjosi, päättyivät siis juuri niin katkerasti, kuin vain sairaimmissa mielikuvissaan saattoi etukäteen kuvitella. Käteen jäi vain järjetön vitutus ja pari paria pelin tiimellyksessä menetettyjä kenkiä, joten ei niistä sen enempää. Onneksi kuitenkin myös Englanti tippui, joten ainakin seuraavaksi pariksi kuukaudeksi/vuodeksi löytyy keino hauskuuttaa itseään kun saa vittuilla saarella pyörivälle brittituristi-invaasiolle. Jos emme me suomalaiset, niin eivät kyllä brititkään taida olla niitä penaalin terävimpiä kyniä.



Loy krathong festivaaleille heitä ei juurikaan ole eksynyt. Eikä se sinällään ole ihme, aika pitkälti thaikkuja itseään – ja tietysti minua - varten tämä juhla on. Juhlia vietetään nimittäin monsuunisateiden loppumisen kunniaksi, joten ainakaan pari viikkoa sitten en olisi voinut itsekään kuvitella parempaa juhlanaihetta. Siinäkin mielessä oletan näiden juhlien olevan hyvin pitkälti itseäni varten järjestetty, koska tuo markkina-alue, jolle parhaimmillaan kerääntyi tuhansia ihmisiä, sijaitsee juurikin ”etupihallani”. Ihan kiva, ei siinä mitään, saa sieltä ainakin ihan ok safkaa monesta kojusta kaikista kivoista koppakuoriaisista ja madoista lähtien. Safkan lisäksi siellä ei kuitenkaan oikeastaan ole itselleni kovinkaan paljoa, muutamia hauskoja pelejä lukuun ottamatta. Sitä en kyllä jaksa lakata ihmettelemästä minkälaista tappovehjettä tuolla – kuten Thaimaassa aika monessa katukojussakin – myydään. Ei ehkä olisi kovin pitkäaikainen liikeidea lähteä lanseeraamaan suomalaisille kesäfestareille nyrkkirautojen, ”hipintappopamppujen”, pesäpallo- & baseballmailojen (Sopii arvata harrastetaanko tässä maassa jompaakumpaa ko. lajeista.) ja jos jonkinlaisten viidakkoveisten ja samuraimiekkojen myyntikojua. (Lienee osuva hetki mainita, etten ole nähnyt edelleenkään yhtään ”myllytystä” täällä.) Rapian viikon nuo tuossa kestävät ja thaikielisiä konsertteja ja puheita siellä pidetään kyllä ihan raivostuttamispisteeseen asti. Okei, yritän olla varsin suvaitsevainen, tai uskoakseni olen aina sitä ollutkin mutta kun ei tuo thaimusiikki kyllä nappaa yhtään, niin sen kuunteleminen ”omasta aamustani” aina myöhäiseen iltaan vähän kuumottaa.

Kun koristeellinen kukkalautta, krathong, tuli laskettua lauantaina veteen kunnioituksesta itseään vettä ja jokea kohtaan, olikin aika suunnata ehkä enemmän itselleni suunnatuille Full Moon partyille siitäkin huolimatta, että viikon tuossa vaiheessa en ollut enää aivan into piukkana säntäilemässä paikasta toiseen.

Pippalot siis pidetään aina täydenkuun aikaan viereisellä Koh Phangan saarella pääosin yhdellä rannalla ja ainakin mainosten mukaan siellä pyörii tuolloin populaa 7000-25000. Olihan siellä kieltämättä väkeä, kuitenkin hiukan vähemmän kuin odotin, mutta toisaalta vasta ensi kuussa turistipuolen ”high season” alkaakin. Ei mitään erikoisen päräyttävää, elämää suurempaa, mutta hauskaa oli. Tosin missäpä ei olisi, kun drinkitkin myydään pelkästään ämpäreittäin? Jos pääongelma tosiaan maailmassa on, että jokainen on muutaman drinkin jäljessä (- Humphrey Bogart), niin näissä pippaloissa sitä eroa ainakin yritetään kiriä umpeen. Tuosta huolimatta jengi ei kuitenkaan ollut missään (Saako sanoa? Sanon silti.) ”suomalaistyylisessä” örvellyskunnossa, joten ihan jees. Propsit vielä menomatkan pikavenematkalle, jonka aikana olin lentää noin 15 kertaa mereen...



Noh, asiasta kahdenteenkymmenenteenneljänteen. Tuohon maagisen mysteeriseen lukuun, joka yhtä säntillisesti, armoa tuntematta, pistää päätöksen jokaiselle vuorokaudelle ja joka mm. lupaa aina turmiollisen kiireisiä aikoja universumin kovimmalle jätkälle Jack Bauerille. Selvästä kohtalonomaisesta leimastaan huolimatta toivon sen kohtelevan itseäni yhtä järkkymättömällä hyväntahtoisuudella kuin aiemmatkin numerot ovat kuluneina vuosina tehneet. Täytän nimittäin juuri 24v.

Uuh, jos tuntee mua edes vähän alusta, pitäisi tietää, ettei vanheneminen todellakaan ole niitä asioita jotka saisivat itseni repeämään riemusta. Pelkkää ikäkriisiä vanhenemisesta toiseen, eikä tämänkertainen tee asiaan poikkeusta. Jo 24 vuotta ja mitä on jäänyt käteen? Niin, ei juuri mitään mainittavaa, helvetti. Ei tosin kouriin rakkojakaan, joten eipä ole tullut liikoja rehkittyäkään asian eteen.

Hah, pitää varmaan mennä kyselemään Danielsin Jackilta taas neuvoa tähän suuren elämänparadoksiin, kuinka olla itselleen vihainen siitä, kun ei ole saanut mitään aikaan ja samanaikaisesti olla varsin onnellinen siitä kun ei ole tehnyt mitään fiksua, joka on mahdollistanut asioiden tämän hetkisen varsin hyvän tilan.

Eli helpotuksena tutuille, en taida tänä vuonna jaksaa valittaa hukattuja mahdollisuuksia, vanhenemisen tuskaa ja ”saavutusten” puutetta, kun en ole jaksanut tehdä asian eteen senkään vertaa kuin aiempina vuosina. Eihän nämä jutut ole mistään muusta kiinni kuin omasta tekemisestään ja kai sitä ehtii myöhemminkin. Ja ehkäpä niitäkin joiden menestystä vitutuksen lomassa ihailen, kadehdin ja ylistän (tähän kerhoon päästäkseen ei tarvita kovin kummoisia meriittejä, vaan siihen kuuluu likipäin jokainen), vituttaa edes hiukan tieto siitä, että näilläkin ”meriiteillä” raapustan tätä uima-altaan ääreltä jatkuvassa auringonpaisteessa ilman huolta huomisesta.

Että asiat ovat edelleenkin vähän niin kuinka ne ottaa. Ei tässä kuitenkaan ole tarkoitus seuraavaakin 24 vuotta löysäillä, vaan vielä joskus saada jotain aikaan. Tokikaan suuren suuri yllätys se ei olisi, että tulisi tuonakin ajanjaksona pyrittyä menemään sieltä missä aita on matalin... Mutta onko tuotakaan syytä murehtia. Elämä tuntuu aika hyvältä tälläkin hetkellä ja hei, mieluummin vanha kuin aikuinen.

Jooh, kunnes matka jälleen katkeaa.

Nesteessä

Rakas päiväkirja (ja Pete, ”blogini” ainoa lukija ).

Huomasin alkuviikolla jalat alta vieneeksi pettymyksekseni sadekauden pitäneen menneen viikon vain hetkittäistä, itsellenikin iloa tuottanutta, mutta siltikin näköjään vain omia tarkoitusperiään ajanutta taukoa meidän tavallisten maanmatosten läpikotaisin kastelusta. Katteettomia lupauksia helteisimmistä ajoista aiheuttaneen poutajakson aikana tuo pirulainen selvästikin vain keräsi pilviinsä voimaa ja uusia vesimassoja pesusienen tavoin, jotka se on nyt päättänyt puristaa pahaa-aavistamattoman Samujen saaren päälle.


Ja kyllä sitä vettä sitten onkin tullut. Ensimmäiset pari päivää kuluivat vielä leppoisasti suunnattoman vahingonilon vallitessa mieltäni. Tuskin olenkaan saanut mistään niin suurta nautintoa kuin noina päivinä katsellessani palatsini parvekkeelta alhaalla epätoivoisesti eteenpäin yrittäneitä ihmisiä heidän kahlatessaan kohti määränpäätään paikalla, jossa vain muutamia päiviä aikaisemmin sijainneella tiellä olivat pikkulapset päässeet leikkimään leikkejään ja taksikuskit virittelemään – aah, aina niin suloisia – torvensoittoballadejaan aina niin iloisesti yllättyville länsimaalaisille. Nyt tietä ei kuitenkaan enää ole, ei iloisen vilkkaita lapsilaumoja, ei aina niin johdonmukaisia taksikuskeja, vaan paikalla virtaa suunnattoman leveä joki, joka päivä päivältä muistuttaa enemmän ja enemmän rämettä virtauksen tuotua mukanaan jos jonkinlaista kasvistoa ja eläintä ja vieden mennessään ja peittäen voimalla alleen kaiken muun. Vahingoniloakaan en ole enää pystynyt tuntemaan, kun ihmisten kevyt kahlaus on muuttunut eloonjäämistaisteluksi vesimassojen puristusta, rankkasateen piiskausta ja merestä nyt veden täyttämälle mantereelle päässeitä verenhimoisia vesipetoja vastaan. Pian myös saarelta äkkiä loppuneen puhtaan juomaveden ja ruoan tuottamat ongelmat kulkutauteineen alkoivat näkyä alhaalla taistelevien keskuudessa. Vaikka hyväsydämisyyteni on tunnetusti vallan suunnaton(...), en ole pystynyt pelastamaan vedenvarasta kuin tytöistä kaikkein söpöi... hädänalaisimmat petii... asuntooni. Jumala olkoon armollinen, parhaani olen kuitenkin yrittänyt.

Kolmen varsin lohduttoman päivän jälkeen aloin olemaan aivan tyhjiin imetty, niin henkisesti kuin varsinkin fyysisesti. Olimme syöneet ruokavarastomme viimeistä murusta myöten loppuun jo niistäkin taistelemaan jouduttuamme tavallisesti Thaimaan sisäosien viidakoissa aristokraattirouvia verenhimoisesti vaanivien ja normaalisti heidän lemmikkipuudeleistaan turkkeja tekevien suunnattoman suurten mauriaisten (http://fi.wikipedia.org/wiki/Mauriainen) kanssa. Thaimaassa ei olekaan mitään niin vaarallista kuin ihmislihan makuun päässeet, petojen kuninkaat, mauriaiset, joiden tiedetään raahanneen pikkulapsia pimeisiin onkaloihinsa tyydyttämään mitä iljettävimpiä haluja.

Oli selvää, että nykyisessä asunnossani ravintoa ei ollut enää tarjolla. Olin pakotettu lähtemään liikkeelle ennen kuin nääntyisin lopullisesti. Aiemmin kuulemani perimätiedon mukaan saarelta saattaisikin vielä löytyä yksi kaukainen mäen nyppylä, joka olisi selviytynyt ravintoloineen ja Heinekeneineen tulvien voimalta. Näinpä päämääräni tuo ko. paikka, palkkasin keskuudestamme 20 kovakuntoisinta, kovimmissa liemissä keitettyä sherpaa ja 8 vankkatekoisinta muulia johdattamaan allekirjoittaneen kattaneen retkiseurueen kohti höyryäviä lihapatoja. Ottaen huomioon vallinneet olosuhteet en ollut ollenkaan yllättynyt, että asumispaikkaani jakaneet muut länsimaalaiset epäilivät vahvasti uhkarohkean retkeni onnistumista jättäytyenkin lopulta pelokkaita silmiään muljautellen majapaikkaan rukoilemaan Buddhaa ja toivomaan ihmettä.

Viimein neljännen päivän aamulla, hyvästeltyäni niin rohkeat paikalliset kuin pullamössölänkkäritkin retkiseurueemme aloitti ristiretken vaaroja kaihtamatta kohti ravinteikkaampaa huomista.

Vastoinkäymisiä ei tarvinnutkaan odottaa pitkään sillä jo ensimmäinen harppaus vedenvaltaan oli osoittautua kohtalokkaaksi, kun todennäköisesti kymmeniä metrejä yli tulvineesta viereisestä Chaweng järvestä irralleen päässyt useita metrejä pitkä alligaattoria läheisesti muistuttava otus (http://en.wikipedia.org/wiki/Viviparous_lizard) ehti kietoutumaan sääreni ympärille vetäen itseni veden pinnan alle. Tiukkojen taistelujen jälkeen selvisin henkilökohtaisesti kuitenkin varsin vähin vaurioin menetettyäni vain kolme varvasta ja haltuuni uskotut elintärkeät tulentekovälineet tuolle rikolliselle paskiaiselle. Kaikki eivät valitettavasti selvinneet yhtä hyvin, vaan jouduinkin poistamaan miesvahvuudestani 4 rohkeaa aisankannattajaa ja kaksi muuleista, jotka tuo saasta nielaisi yhdellä hotkaisulla useampi metriseen nieluunsa korvia särkeneen kiljunnan taustoittaessa surunäytelmää. R.I.P.


Kaksi päivää kahlattuamme hyvin epämääräisissä, pimeissä ja ennen kaikkea vaarallisissa olosuhteissa jatkuvassa villipetojen tuottaman pelon alaisuudessa aloimme törmäämään yhä enemmän ja enemmän miesteni moraalia entisestään rappeuttaviin todisteisiin tuskaisen eloonjäämiskamppailumme hyödyllisyydestä. Jouduimme vain pidättelemään oksennusta ja pahoinvointia raivatessamme väylää eteenpäin kelluvien kenkien, telttojen kappaleiden ja hylättyjen maastureiden ja moottoripyörien seassa, jotka olivat epäilemättä peräisin ennen meitä matkaan lähteneiden retkikuntien jäseniltä. Miesteni heikentynyt moraali ja suunnaton ravinnon tarve alkoi tekemään elämästäni entistä vaikeampaa. Jouduin pian jo levätessänikin kelluvan kaarnan palasen päällä tarkkailemaan aina toisella silmälläni, jotteivät he nousisi lopen nääntyneinä kapinaan itseäni vastaan syöden lopulta mehukkaat pakarani poskeensa. Osa yrittikin kapinaa yhdessä verenhimoisten alkuasukkaiden kanssa ja jouduin pakenemaan heidän hyökkäystään lautalla, jonka rakensin muutamasta kiinni saamastani merikilpikonnasta jotka sidoin yhteen hiusteni ja takkuturpani haivenilla, vain muutaman luotettavimman oppaani kanssa.

Viimein viidentenä päivänä malarian aiheuttaman korkean kuumeen jo polttaessa loppuja sisuskaluja, vedessä lilluvien julmien ja kunnianhimoisten loismatojen tulehdutettua molemmat korvani sumeat silmäni alkoivat tavoittamaan horisontissa hieman kuivaa maata ja ainakin jäännöksiä ihmisasumuksesta. Loppumatkasta vielä rannikoilla tavallisesti pahaa aavistamattomia turisteja ryöstävät ja raiskaavat karvaisen pelottavat, tiikerin kokoiset ja äärettömän väkivaltaiset Felis silvestris catuset (http://fi.wikipedia.org/wiki/maatiaiskissa) yrittivät hyökätä kimppuuni, purren säärtäni ja jo matkan aikana nälkääni kaluamamia sormen tynkiä, mutta en suinkaan ollut tullut tänne asti vain tullakseni syödyksi, joten pääsin kuin pääsinkin lopulta karkaamaan näiden eliökunnan häpeäpilkkujen tyrannian alta. Rauha tosin lopuille, uskollisimmille miehilleni, jotka menetin rähinän tiimellyksessä.

Syömään lopulta päästyäni ainoan itseni lisäksi matkasta selvinneen muulini kanssa - jonka tosin jouduin vielä ravintolaa diktaattorimaisesti hallinnoivalle kolmemetriselle gorillalle uhraamaan lepyttääkseni otuksen - osasin ainakin antaa ruoalle sen ansaitseman arvon.

Viimein palattuani alkuperäiseen palatsiini, kirjoittamaan tätä raporttia en ollut lainkaan yllättynyt löydettyäni taakseni jättämien länsimaalaisten ruumiit loppuun kaluttuina aina omiakin nesteitäni himonneiden respan seireenien toimesta.

Että ei ole aina helppoa täälläkään ja täällä mahdollisesti lomaillessa kannattaa ottaa yllä olevat varoitukset tosissaan. Nyt aion pysyä neljän seinän sisällä ainakin sinne joulukuulle asti ostamieni elintarvikkeiden (pullo vettä ja kaksi pussia sipsejä) turvin.

--------

Jottei nyt taas huolehdittaisi liikaa, niin voin myöntää, että hiukan saatoin taas kuumehoureissani sekoittaa tuohon syömässä käymisestä kertovaan raporttiini fiktiotakin mukaan. En tosin paljoa, vettä on oikeasti aivan saatanasti, eikä ole yhtään liikaa sanoa, että välillä joutuu kahlaamaan melkein vyötäröä myöten päästäkseen eteenpäin (sitten on vielä kiva horjahtaa naamalle liukastuttuaan). Autot hyytyvät ”tielle”, mopoista nyt puhumattakaan ja eläimetkin tuntuvat käyttäytyvän varsin oudosti jalkaan kiinni käyvistä kissoista, kämpässäni hirveää meteliä pitävästä sisiliskosta ja joka paikkaan löytävistä muurahaisista lähtien. ”Suosikkiravintolani” apina nyt sentään on ollut outo aina, eikä se muutenkaan oikein hallitse tuota apinana olemista vaan mätkähtelee selälleen lattialle aivan kuin sillä ei olisi tasapainoaistia ollenkaan. Loistava heppu.

Muuten en ole ollut kovinkaan aktiivisuuspäissäni. Olen lähinnä koittanut pelata ja pelata ja pelata. Hyvin se on sujunutkin nyt. Pelit ovat niin pieniä ja heikkotasoisia, että vähän sama kuin pilkkisi akvaarion äärellä. Rahaa tulee ihan ok, kun voi vetää ties kuinka montaa pöytää kerrallaan, eikä tartte suurempia edes stressata. Ainoa harmi on, että aina jollain tuntuisi olevan jotain muuta keksittynä sille hetkelle kun pitäisi pelata ja jos ei muuta ole niin sitten oon kuumeessa tai koko saarelta sähköt poikki, joten ei tässä liikoja ole tullut kuitenkaan pelattua (eli varmaan joku pari tuntia päivässä). Pääasia että kulkee, vedin yks yö jonkun tuhannen pelaajan läppäturnauksenkin finaalipöytään. Kuten tavallista turnauksessa oli aivan naurettavan paska taso (paras todiste siitä varmaan on juuri se, että jopa pärjäsin siinä) ja kun tällä kertaa ennen turnauksen vitutukseen päättänyttä kättä - flopilta hilut sisään vs , ilman osumia - (turnaukset päättyvät 95% vitutukseen, enkä sillä viitsi pelata niitä kuin 4-5 kuukaudessa) kukaan ei edes onnistunut vetämään itsestäni ohi, pääsin jopa muutamia satkuja voitolle kuudennella sijalla. Voittaja olisi vetänyt kuitenkin jo muutaman tonnin, joten harmittamaanhan se tuokin jäi.

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin, Samui kuittaa. Muistakaa varautua huolella Alkon lakkoon.


Ylläolevasta, samalta saarelta kuvatusta videon pätkästä saa jonkinlaista kuvaa miltä täällä tällä hetkellä näyttää, kun itselläni ei ole kameraa. Tuossa vähän pitempi: http://www.youtube.com/watch?v=XpnVgzSU9d8

edit. Ja kun näköjään Bangkok Postin etusivullakin näkyi olevan juttua tulvista (ja jostain Tuusulan rähinästä), niin laitetaan senkin nettiversion linkki: http://www.bangkokpost.net/News/09Nov2007_news02.php

PS. Maan toisella laidalla ei liene juurikaan parempi keli, joten en ole nyt menossa mihinkään, ellen sitten ensi viikon lopulla katsomaan EM-karsintoja Pattayalle.

BadBeat Jackpot

Huuuuh... Ei oikein aurinko paistele – kirjaimellisestikaan. Naurakaa vain, mutta täällä oli viimeisen viikon ajan melkoinen sadekausi päällä. Melko tiuhaan taivaalta tuleva sade, lähes olematon sadeviemäröintijärjestelmä ja auringon piilossa pysyminen tietävät sitä, että ympäristö on ollut helvetin märkää koko ajan vaikka lämmintä riittääkin. Onhan se toki hienoa, ettei näillä keleillä tarvitse astua kuin oven ulkopuolelle ja tuntee jo olevansa jättimäisessä uima-altaassa, kun vettä on välillä teillä säären puoleenväliin saakka eikä tiedä itse asiassa kahlaako edes tiellä vai joessa, mutta silti on vituttanut ja rankasti.

”Why does it always rain on me?”


On vähän tullut vettä niskaan muutenkin... Lauseeseen: ”till I collapse”, kunnes romahdan, taisi päättyä edellinen viestini. Ja voihan naurupeukkuhekotus, kauan siinä sitten menikin. Se on vähän sillä lailla, että jos aiemmin tuli mentyä vauhdilla ylös ja samalla vauhdilla alas, niin viime viikon vuorossa oli ottaa pelkkää lukua. Kuten aiemmassa viestissä mainitsin, ensinnäkin pelit olivat menneet jo jonkin aikaa kohtalaisen vahvasti vihkoon. Lopulta tulinkin sitten ryssineeksi oikein kunnolla.

Vajaan 25 tuhannen ”breakeven” käden jakso huipentui 5-6 päivän tauottomaan turpaan ottamiseen, jonka jälkeen huomasin olevani kokolailla täysin katki, rikki, poikki, hajalla jo viime viikon alkupuoliskolla. Säälittävää tai ei, mutta en oikein onnistunut tekemään edes mitään suurta yksittäistä romahdusta esim. jollain tilttisession päättäneellä ohivedolla jossain netin highstakes-pöydissä, jonka turvin voisin ainakin yrittää piilottaa katkeamiseni epäonnen taakse. Oikeastihan se olisi vieläkin tyhmempää, mutta ainakin olisi jotain mistä jossitella ja toisaalta olen huomannut, että edes etäisesti kortinpeluuseen liittyvistä pokeriblogeista/-päiväkirjoista (joista n. 95 prosenttia on täyttä paskaa, eli vain aavistuksen pienempi osa, kuin näistä blogeista ylipäätään) parhaat ovat niitä jotka päättyvät siihen kun saa nauraa tuollaisille typeryksille. Nyt joudutte nauramaan muuten vain. Tuollaisessa katkeamisessa saattaisi kuitenkin olla sellainen hyvä puoli, ettei se välttämättä olisi henkisesti niin kova paikka, kuin katketa käytännössä omaa huonouttaan, ei pelkästään idioottimaisuuttaan. Vaikka ei tästäkään nyt idioottimaisuutta varsinaisesti voi sanoa puuttuneen, sillä en katkonut pelkästään pelitilejäni vaan sain kyllä itseni jokseenkin täydellisesti poikki, niin käyttörahoja mutta ennen kaikkea mieltäni myöten. Että ihan hyvin ja oikeaoppisesti vedetty...

Mutta sitä niittää mitä kylvää. Jos töiden tekeminen (pelaaminen, pelien analysointi, uuden oppiminen) ei nappaa, vaan päästää lähinnä omaa laiskuuttaan oman taloutensa sellaiseen pisteeseen, että onkin yhtäkkiä yksinkertaisesti pakko voittaa, niin on kyllä epäilemättä tekemisissä väärän ”ammatin” kanssa ja saa juuri mitä ansaitseekin. Eikä siten ole varaa itkeä kun paskat on housuissa.

Poikkimeneminen vitutti, vituttaa, hävetti ja hävettää oikeastaan vieläkin enemmän kuin olisin koskaan osannut aavistella. Tai enhän minä sitä koskaan suostunut aavistelemaan, vaikka kuinka olin ”pokeriammattilaisen” irvikuva, pelaten lähinnä silloin kun se kiinnosti ja lorvien loppuajan yms. seikkojen takia tähän nyt niistä sen enempää tunnustamatta. Eihän sitä kukaan usko, että itse voisi joskus mennä nurin. Ne ovat aina ne toiset jotka katkeavat, kuten ne ovat aina ne toiset kuskitkin jotka ajelevat kolareita tai ne toiset jotka menettävät työpaikkansa – en minä, eihän sellaista minulle voi tapahtua. Olen aina ajatellut, että kun se tilanne tulee, että on ”pakko takoa niitä nopeita kierroksia” Räikkösen tyyliin, painaa sitä rahaa, niin silloinhan sen sitten teen. Tavallisesti näin, nyt se ei vain aivan onnistunutkaan. Ainakin se on tullut selväksi, ettei tämä laji kyllä onnistu yhtään, jos sitä yrittää väkisin hampaat irvessä vääntää, kuten nyt tuli tehtyä liian pitkään. (Pakko myöntää, että tuo oli lähinnä oman empiirisen tutkimukseni tulos, jonka tutkimuskohteet rajoittuvat itseeni.) Paljon peliä turhautuneena ja paljon takkiin muutamassa päivässä ja se tuntui olevan siinä. Ei ollut kovin kivaa muutamaan päivään. Kuten jo aiemmin viittasin, taisin lopulta katkoa kuitenkin enemmän oman mieleni kuin rahapussini.

Pari päivää siinä meni täysin rikkinäisenä. Jopa niin rikkinäisenä, että – en ollut tässä vaiheessa vielä päässyt em. listalla vielä yhtään eteenpäin eli edes kohtaan 24 – kysäisin jopa vähän ”apua” kaverilta, mutta joko sitten tyhmyyttäni tai fiksuuttani päätin kuitenkin torjua sen. (Ei ole oikein koskaan ollut tarvetta opetella tuota avunpyytämistä, mutta ei se kauhean kivalta taaskaan tuntunut.) Kiitokset kuitenkin tarjouksesta. Kun soppa on kerran keitetty niin pakkohan se on itse lusikoida, vielä kun itseltäni löytyy ehkä vähiten sympatiaa maailmassa ”uhkapelaajia” ja heidän poikkimenemisiään kohtaan. Joten eihän siinä taas voinut kuin napata itseä niskasta kiinni ja prkl: ”Exoriare aliquis nostris ex ossibus ultor” - kohotkoon luistani kostaja.

Ja niin kohosi. Ravistelin suurimman vitutuksen kapeilta harteiltani, manipuloin oman itseluottamukseni jälleen kohdalleen ja raavin jonkinlaisen pelikassan kokoon, jotakuinkin sellaisen etten joudu liikoja ”gämbläämään”, enkä toisaalta myöskään ”lottomaan” aivan minipöytiin eli ei tässä nyt niin kovasti tarvinnut tiputtaa. (Eli ehkä vähän ylidramatisoin tilannetta, mutta luulen sen johtuvan juuri siitä, että katkesin enemmän henkisesti, jonka jälkeen oli vähän sellainen ”mitäs vittua nyt tehdään” – fiilis, sori.) Varsin hyvin tuo on nyt lähtenytkin käyntiin, mutta ei tuo nyt helpolta tuntunut. Itse asiassa luulen, että olin juuri tällaista herätystä vailla. Vähän liian helppoa tämä on ollut kaikkine 15-70 tuntisine ”työkuukausine” viimeisen vuoden ajan. Ja luulen muidenkin olevan helpottuneita, että mulla on kerrankin oikeita ongelmia, että en pelkästään enää näytä siltä kuin niitä olisi.

Noh, toivottavasti sitä tuli taas opittua omista virheistä jotain. ...Ja näin ollen osaan sitten seuraavan kerran katketa vaikka nimimerkki ”LarsLuzakia” (yksi tämän hetken maailman parhaista heads up –pelaajista) vastaan jossain sadan tonnin pöydissä.

“It can be argued that man’s instinct to gamble is the only reason he is still not a monkey up in the trees. – Mario Puzo, ‘Inside Las Vegas’”
Mutta jotta mennyt viikko olisi varmasti ollut valmis paketoitavaksi jo torstaina ennen kuin sain itseni tolpilleen, satuin vielä hoitamaan itseni aivan muista syistä tutustumiskierrokselle paikalliseen sairaalaan. Ei siinä mitään, kuten täälläpäin on tapana niin tämäkin (toki ”länkkäreille” pääasiassa suunniteltu) sairaala vastasi ulkoisilta puitteiltaan ja palvelutasoltaan hyvin esim. suomalaisia hotelleja. Tosin myös hinta vastasi poikkeuksellisesti sitä. Tytöt vain kikattivat tiskin takana kertoessaan, että pelkkä ”sisäänpääsymaksu” oli rapiat 100 €uroa jatkaen vielä kihertäen: ”that includes anything”, hih hih... Just, kaippa sitä olisi halvemmalla päässyt jossain muualla, mutta eipä ollut niin fiilistä/kuntoa lähteä enää uimaan ympäri saarta etsiäkseen toista lääkäriä, hih hih. Hoidon ja asiakaspalvelunkaan tasoon ei voinut olla kuin hyvin tyytyväinen. Varsinaisesti taloutta, kuten myöskään noiden päivien pientä alakuloa tuo vierailu ei kyllä parantanut, mutta olen edelleen hengissä, joten eipä tässä nyt niin jaksa murehtia. Koetuloksia odotellessa ehdin kyllä kelailemaan jo kaikennäköistä muuta... ääh... ja vitut kelaillut mitään , olin varma ettei tämä ole mikään ”big deal”, vaan lähinnä torkuin noidenkin tuntien yli. Ja mitä niitä ”tarinoita” muutenkaan etukäteen keksimään tai varsinkaan murehtimaan, jos ei niihin jaksa edes keksiä onnellisia loppuja. Pöh. Shit happens, rapatessa roiskuu ja kahlatessa kastuu. Olen taas back in business ja kelailen jatkossa vain pöydistä kaloja, joten:

Get up, get up!
Yeah woah
Me wanna see everybody on move
Yeah
Everybody dance now!
Let's go
whoo!
Let's go
Make it hot
Come on
Let's go
Rock, rock, say what, rock
Let's go
Everybody dance now!



Perjantaina tosin olisin tahtonut kovasti lähteä naapurisaarelle, Koh Phangalle, maailmanlaajuisestikin tunnettuihin Full Moon Partyihin 10-20 tuhannen(?) muun seuraksi, mutta se nyt oli pakko jättää väliin kaiken yllämainitun vuoksi. Haamittaa, mutta ensi täydenkuun aikaan sitten. Ennen sitä tässä kuitenkin täytyy ainakin hoitaa keskiviikon(?) halloween pippalot alta ja mikäs siinä on hoidellessa, kun jostain syystä meikäläisen ei kuulemma tarvitse edes pukeutua sen kummemmin hirviöksi...

Mutta ei kai tässä, kuulemma jo heti joulukuun alkupuolella kirkastuu.



Ps. Pientä päivitystäkin loppuun yllämainitun jälkeen. Olen pelannut nyt varsin jäätävästi, tulosta syntyy ja aurinkokin on taas paistanut parina päivänä. Tosin olin ja olen edelleen vähän aikeissa lähteä piakkoin tapaamaan häntä Phi Phi-saarille, mikäli tuo jatkaa piileskelyään.

Taisi muuten tulla kirottua tässä viestissä kohtuu tiuhaan, joten tsori, joskus asioista on vain puhuttava niiden oikeilla nimillä.