Homo-homo-HJK... ei kun Laos

Näistä blogikirjoituksista saanee helposti kuvan, että elämäni pyörii pelkkien mieltäni kovasti hyväilevien viisumin uusintojen ympärillä, eikä oikeastaan mistään muusta elämääni sitten sisältöä löydykään. Hyvä niin, sillä niin se pyöriikin, joten ainakin jostain pystyn antamaan totuudenmukaisen kuvan.

Viime viikonloppuna oli taas tätä herkkua tarjolla, kun viisumini umpeutui jokseenkin täydellisesti. Enää ei riittänyt sen enempää leiman hakeminen maahanmuuttovirastosta kierojen taksikuskien saattelemana, kuin myöskään päivän autossa istuminen rajan toiselle puolelle hakemaan samaista leimaa. Nyt se umpeutui kokonaan ja oli lähdettävä johonkin jossa myönnetään uusia. Katselin jo pari viikkoa aiemmin toimiston netistä, joka tällaisia matkoja järjestää ja jopa varasin sen ajoissa, jottei aina tarvitsisi maksaa sakkoja luvattomasta maassaolosta. Wow, kuinka tehokkaaksi itseni tunsinkaan. Sattuma vain heitteli juuri paria päivää ennen matkaa taas vähän kapuloita rattaisiin tavalla jollaista en ole koskaan aiemmin vielä nähnyt. Tapahtui jotain, hyvin, hyvin outoa, ufoa ja friikkiä, jota en todellekaan kuitenkaan lähde tässä sen enempää puimaan. Hulluksi pian luulisivat. Jos kuitenkin joku on katsonut nurkkajumalasta loistavaa ”Supernatural”- tv-sarjaa, jossa enkelit ja demonit mättävät toisiaan päihin ja pari jamppaa kiskoo hopealuoteja kaikenmailman helvetin kätyreiden otsaan, niin tässä puhutaan jokseenkin saman kaliberin jutuista. Jotenkin olen - en tiedä onko ”turtunut” ihan oikea sana, mutta kuitenkin saanut itseni sellaiseen zen-tilaan, etten enää hätkähdä mistään, mutta nyt täytyy sanoa, että tämä tapahtumaketju ei ollut enää aivan tästä maailmasta.

Tuo yhdistettynä pieneen sen jälkeiseen sairaalareissuun tarkoitti kuitenkin sitä, että jouduinpa perumaan reissuni ja siirtämään sitä juuri viisumin vanhenemisen verran eteenpäin, joten edessä oli taas turhia maksuja sen vuoksi. Tällä kertaa matkan kohteena oli Laos, jonka rajaa en lähelle pääsystä huolimatta ollut koskaan aiemmin ylittänyt. Matkalle lähtiessä olo oli juuri niin vittuuntunut kuin se voi olla sen jälkeen, kun olet edellisenä iltana tajunnut, että eihän tämä ole edes päivän reissu, kuten olet olettanut tyhmästi jo parin viikon ajan, vaan kolmen päivän ja tiedät edessä olevan noin kymmenen tunnin autossa istuminen suuntaansa ja saman verran venailua erinäisissä passin yms. tarkistustuksissa. Ei ollut kivaa. Riiditkin tietysti pielessä kuten aina. Oletin ensinnäkin etteivät tällaiset reissut ole kovinkaan suosittuja... Ei ole, ei, mitä nyt 50 ihmistä odotteli lähtiessä kanssani pikkubusseja. Edellisestä kerrasta viisastuneena(...) tällä kertaa en seurannut laput silmillä bussin huonoimmalle paikalle mitään tyttöä, vaan vähän ronskimman korjausliikkeen suunnitelmaan tehneenä filippiiniläistä homoa ihan yhtä huonolle paikalle. Vahvaa osaamista, mihin tässä voit enää luottaa, jos et muodokkaisiin tyttöihin kuin homoihinkaan... Heppu oli sentään ihan mukava varsin ahkeraan matkustellut tyyppi. Kertoi tulleensa juuri Phuketista bilettämästä, oli kuulemma hulvattoman hauskaa, sitä ennen kierrellyt balit, vietnamit, laosit, kamputseat... hauskaa oli ollut, lämmintä, rantoja, pippaloita siellä, aivan ihanaa, pippaloita täällä, kuvia sieltä ja kuvia tuolta... blaablaablaa... Turpa kiinni! Edes hetkeksi, ei kiinnosta. Eli toisin sanoen heppu oli kaikessa mukavuudessaan juuri sellainen jonka vieressä et halua istua umpiväsyneen vittuuntuneena puolta vuorokautta. Voisi edes hetken olla hiljaa. Terveisiä kuitenkin Holopaiselle ja sen sellaisille hänen suomalaisille hinttikavereilleen.


Ensimmäinen asia mikä Laosin rajalla tuli vastaan, oli tajuton kylmyys. Pystyin sillä hetkellä samaistumaan kaikkien suomalaisten jatkuvaan sydäntä raapivaan kylmyyden tunteeseen siinä aamu viideltä seisoskellessani alle 15 asteen lämmössä odotellen raja-aseman aukeamista. Rajalla ja sen jälkeen Thaimaan suurlähetystössä paloi muutamiin lappujen pyörittelyihin reilut 6 tuntia, joten mistään huikean ripeästä toiminnasta ei ollut kyse.


Siellä sitten odotellessa lähinnä maailmanlopun fiiliksissä edelleen umpiväsyneenä, taivas kuitenkin yllättäen aukeni kaikessa kirkkaudessaan lähettäen venäläisen enkelin – ei suinkaan suorittamaan viimeistä voitelua vaan kiikuttamaan kylmän, oikein hyvän laosilaisen kaljan kouraan. Mitä vittua? Istuessa jossain lähetystön nurmikolla (joka oli kiellettyä, toisin kuin kaljan juominen kuten myöhemmin kävi ilmi) ensimmäinen asia jota et ehkä odota tosiaan tapahtui ja tällainen parjatun kansan edustaja tuli tarjoamaan bissen aivan yllättäen. Kiitos! Täytyy sanoa, että varsin pienestä se ilo saattaa syntyä, mutta tuon jälkeen elämä tuntuikin taas olevan varsin hienosti... Lähetystöstä päästyä sitten johonkin syrjäiselle majatalolle Vientianeen (Laosin 200k-700k asukasta käsittävä pääkaupunki), jossa matkasta alkoi löytyä entistä enemmän hienoja puolia. Ensinnäkin aloin tajuamaan, etten ole koskaan käynyt ko. maassa ja toisaalta, kuinka hienoa se oikeasti on kun voi kuitenkin päästä sanomaan esim. ”että joo, enpä ole oikein tehnyt mitään, ihan perusdokailua Laosissa ja sen semmoista”... Mitäh, kuulostaa lattealta, vai häh? Jo toki tulomatkalla oli käynyt selväksi, että koossa on varsin hyvä porukka, josta löytyi sakkia niin kaikista ilmansuunnista kuin elämän osa-alueiltakin. Omalta kannalta mielenkiintoisimmat heput olivat singaporelainen suunnilleen oman ikäiseni vedonlyöjä/webmaster, joka on näitä tyyppejä, että ”hei, vaikka mä onnunkin kävellessä kadulla, se ei tarkoita jalkani olevan kipeä, vaan että taskut ovat vain niin täynnä rahaa”, sekä nuori amerikkalainen ”apinaprofessori”. Aivan jees! Jos elämässäni haluaisin jotain olla, niin apinoita tai eläimiä tutkiva vedonlyöjä, jolla olisi rahaa taskut pullollaan... Joten se päivä tuli vietettyä varsin mielenkiintoisten juttujen ja heppujen parissa pitkin Vientianen huippupaikkoja. Okei, käsitti vain pari mestaa, eikä niistäkään ollut kuin eka kovinkaan ”huippu”, Mekongin varrella sijainnut Laosin ainoa viiden tähden hotelli discoineen. Tosin täytyy sanoa, ettei koko kaupunki kovin kummoiselta muutenkaan vaikuttanut, mutta laitetaan se oman sivistymättömyyden piikkiin, kun olin odottanut kyseessä olevan suurempikin metropoli. Ja kyllähän tuollakin voisi asua. Laosilaiset vaikuttivat varsin ok väeltä, muun muassa hyvin ystävällisesti neljä-viisi ihmistä tuli kauppaamaan huumeita, tuona yönä yksin huojuessani kaverit jossain aiemmin eksytettyäni. Kuinka ystävällistä, hohhoijaa... Muuten maasta ei nyt huikeaa syväanalyysia voi oikein tämän visiitin perusteella tehdä. Inflaatio ainakin kohtalaisen kohdallaan, kun esimerkiksi kalja maksoi kevyet 8000 ja taksi yöllä kämpille 40000. Hinnat toki vetivät ensin katuun, mutta kun pökerryksistä herättyään kuuli mitä raha on todellisuudessa, ja ettei se olekaan kallista, niin olo oli vielä rikkaampi kuin Thaimaan slummeissa.

Seuraavana päivänä samat passien venailut ja sitten kiireesti takaisin Bangsaeniin odottelemaan viisumin seuraavaa umpeutumista. Toki se pitää vielä sanoa koko jutusta, että kun aiemmin jo valitin, ettei kukaan halua näillä viisumipelleilyillä oikein edes rahastaa, niin Laosissa ei sitten enää edes jaksettu veloitettaa koko viisumista mitään (normaalisti ~50€), joten entistä vaikeampi nähdä kuka tästä ruljanssista hyötyy.


Motivaatiota noilta parilta hepulta kyllä sain. Pelit ovat muutenkin kulkeneet varsin hyvin (viimeiset 16,5k kättä pokeria tehden tulosta 18,5bb/100 kättä, joka tarkoittaa toki vain egoni olevan kasvussa kun tuokin luku piti tähän laittaa näkyviin, kun oikeasti olen edelleen niin syvällä, että Mariaanien haudastakin olisi nopeampi nousta...), mutta taas on ainakin uutta intoa opiskella myös vedonlyöntiä lähinnä tulevaisuutta varten. Apinoitakin pääsin katselemaan/ruokkimaan sekä tappelemaan niiden kanssa viikolla, tuossa kun sattuu olemaan muutaman kilometrin päässä pieni vuori, jossa tuollaisia majailee vapaana jopa muutama kymmenen. Autuaan tietämätön olin tästäkin paikasta, joten hyvin tunnen asuinseutuni... Apinat on kyllä varsin vekkuleita, kuten ronsutkin. Nuo ovat vielä varsin kesyjä (tiedä sitten onko se hyvä vai huono, koska aika väkivaltaisia ja röyhkeitä tuntuvat olevan), joten niitä tulee jatkossakin käytyä tsekkailemassa. Tekee hyvän fiiliksen nähdä lajitovereita ja silleen... Palelkaa, menen miettimään josko tähän vielä yhden hymiön saisi mahtumaan.

- Apaattinen smurffi

The king of Bangsaen

Kävin vaihteeksi pelaamassa vähän korttia. Taisin jäädä tuosta parin tunnin puurtamisesta noin yksitoista biniä voitolle. Asiaan perehtymättömille tiedoksi, että se on äärettömän hieno tulos jopa omilla mittareillani. Jotain sellaista jota harvemmin kuitenkaan sattuu noin pienessä otoksessa.

Vastoin tuollaisia ”voittoputkia”, se mitä sattuu usein tässä lajissa on, että aika usein vituttaa. Niin nytkin. Tuntuu varsin sairaalta, ettei ainakaan itselleni voitot ja tappiot tuota millään muotoa samankaltaista hyvän tai pahan olon tunnetta. Voitot tuntuvat hyvältä, hivelevät omaatuntoa ja kaikki ympäröivä tuntuu olevan vähintäänkin hallinnassa jos eivät jo laossa jalkojen juuressa.


Harmi vain, että nuo tuon kaltaiset voittopäivät tuntuvat olevan hyvin harvinaisia... Tai no vitut, voittojahan tulee koko ajan, niitä ei vain millään tavalla noteeraa enää normaalisti, koska näin niitä pitääkin tulla ja se jos mikä on ankeaa. Keskitaso, keskiarvo, normaali, ”hyvin vedetty” on kaikki varsin hyviä arvoja jokseenkin kaikissa ammateissa ja elämän osa-alueilla, mutta ei vain edes riittävä taso voitolliseen peliin pokerissa. Jos olet keskitason lääkäri, konttorirotta, maanviljelijä tai ihanmitätahansa, niin todennäköisesti elämäsi on vähintäänkin taloudellisesti hallinnassa, mutta oleppa keskitason pokerin pelaaja ja teet oikeasti tappiota. Tokikaan se ei ollut pointtini. Voittojen tuoma hyvänolon tunne vaan vaikuttaa täysin mitättömältä verrattuna tappioiden aiheuttamaan ahdistukseen ja masennukseen. Muistan varsin hyvin esim. kuinka viikolla pelasin jonkun $50+4 turnauksen finaalipöydässä jääden kuitenkin neljänneksi aivan täydellisen nukahduksen jälkeisen puskuni seurauksena. Neljännestä sijastakin toki sai jotain suolarahoja, mutta en vain pysty millään taas olemaan yhtään iloinen tuosta, miettimättä sen sijaan tuon virheen maksaneen helposti itselleni pari tonnia. Ei mikään huikea summa, mutta juuri aiemmin olin puskenut ässäsetillä jonkin ”valaan” (~joku jonka äiti on tiputtanut hänet lattialle hiukan liian monta kertaa hänen ollessaan lapsi ja nyt hän sitten käyttää avustusrahansa pokeripöydissä) runner-runnerväriä vastaan about neljä biniä, joten nämä yhdessä saivat lähinnä itkemään omaa tyhmyyttään sen sijaan, että olisin ollut millään muotoa iloinen tuosta neljännestä sijasta ~150 pelaajan joukossa. Muutenkin pelattuani viime aikoina aika paljon turnauksia ja oikeasti varsin hyvin tuloksin on vähän sairasta, että muistan jokseenkin jokaisen pelaamani käden jolla olen niistä tippunut, mutta minkäänlaista lohtua ei tuo ajatus, että olen useimmiten mennyt pidemmälle kuin about 90% noihin turnauksiin osallistuneista pelaajista ja muutaman kerran ollut sen parhaimman muutaman promillen joukossa.

Normaaleja tuloksia toki kaikille ammatikseen (turnauksia) pelaaville, mutta en oikein aina tiedä miten muut sen tekevät. Siis mielessään, kuinka he jaksavat päivästä toiseen kasata itsensä kaikkien pettymysten/omien virheiden jälkeen? Niin tai näin, tuohon pyrkimiseen ja tappioiden hyväksymiseen pyrin panostamaan koko ajan enemmän ja enemmän yhdessä muiden psykologisten juttujen kanssa, niin kuin varmasti kaikkien muidenkin pitäisi, olipa hän sitten se lääkäri, konttorirotta, maanviljelijä tai ihanmitätahansa. Pitäisi oppia ottamaan takaiskutkin vain oppitunteina ja ääh... jonain kasvattavana... Ei pitäisi ainakaan ottaa asioita niin vakavasti ainakaan tällaisessa lajissa jossa varianssi tekee äkkiä ihmisen hulluksi, mutta jos on aina ollut sitä mieltä, että hyvistä häviäjistä kasvaa vain tosi luusereita, ei todellakaan ole helppoa kääntää poskeaan ja ottaa selkäänsä. Se on jotain sellaista, jota ei millään viiden sentin aforismeilla äkkiä käännetä, mutta menestyksekäs pokerin peluu on muutenkin jonkinlaista kamppailua ihmisluonnetta ja opittuja tapoja vastaan. Siinä missä ahneus, agressiivisuus, tunteettomuus, välinpitämättömyys, röyhkeys ovat normaalisti jopa tuomittuja ominaisuuksia normaalissa elämässä, ne ovat elintärkeitä menestyäkseen korttien kanssa ja taas toisaalta varsinkin lyhyen aikavälin tavoitteiden asettaminen on tuhoon tuomittua toisin kuin monilla muilla elämänalueilla. Ei voi muuta kuin suositella kaikille teineille ym sekopäille koulujen kustannuksella.

"View all problems as challenges.
Look upon negativities that arise as opportunities to learn and to grow.
Don't run from them, condemn yourself, or bury your burden in saintly silence.
You have a problem? Great.
More grist for the mill. Rejoice, dive in, and investigate." ~ Bhante Henepola Gunaratana
Yeah, oli pakko kuitenkin koittaa sellaisen aforisminkin toimivuutta... Idea tähän avautumiseen lähti tietysti siitä, että tämä päivähän oli jo pitkästi yli kuusitoista sisäänostoa voitolla ennen kuin joku vitun gaypanda osui siihen kaksiouttiseensa yli neljän binin potissa juuri sen jälkeen kun toinen urpo oli toisessa pöydässä väistellyt kaikki about 40 hyvää korttia mulle. Pöydät kiinni ja mitä tästä päivästä oikeasti huomenna muistan?

Näinpä, ja se, jos mikä on sairasta.

- Jay

...Ja olen todellakin kännissä, enkä todellakaan tiedä mikä tämän(kään) jutun pointti nyt oli... mutta tuo biisi on kuitenkin hieno...