Kun pää ei kestä ja taidot riitä

"I just got lost
Every river that I've tried to cross". -Coldplay
Olen aina ollut sitä mieltä, että pokerin pelaajan tärkein ominaisuus on pelitaitojen, matemaattisen osaamisen ja ties minkä vastustajan tai pelikäsien lukemisen sijaan vahva psyyke, kun kaikkien muiden osa-alueiden puutteet voi paikata jollain muulla. Varsinkin viime aikoina on välillä tuntunut ettei omat hermotkaan kestä aina tätä, mutta kun edellisestä päivityksestä näyttää olevan jo valovuosi taas aikaa, niin niputetaanpa taas ensin menneitä – maksoi mitä maksoi. Elämä tällä – ajoittaisista sadekuuroista huolimatta – edelleen lämpöisemmällä puolella maapalloa on madellut varsin kaksijakoisesti sitten tuon edellisen päivityksen jälkeen. Pääosin tuo taaperrus on ollut naurettavankin tapahtumaköyhää, jonka tapahtumista kertominen olisi mennyt suoraan maailman vähäsanaisimpien kertomusten joukkoon. Ironista lienee, että niinä tapahtumien päivinä tylsyys vaikutti varsin kiehtovalta, niiden vielä vaikuttaen varsin vahvasti siihen ettei hauskaakaan jaksanut sitten toisinaan pitää.

You might be a big fish
In a little pond
Doesn't mean you've won
'Cause along may come
A bigger one
And you'll be lost." - Coldplay
Ennen varsinaista - ja pakollista – tilitysvaihdetta toki mainittava tuon huhtikuun lopun menneen rahallisesti/pelillisesti varsin hyvin, antaen toiveita korpivaelluksen päättymisestä... Varsinkin jälleen aloitettu vedonlyönti(harrastus) kulki paremminkin kuin ajatus. Tilastot näyttivät kuun jälkeen 334 vetoa palautusprosentilla 116, joten voi melkein sanoa, että napsu! Muistan jopa jättäneeni kuun lopulla muutaman päivän väliin kahdesta syystä. Ensinnäkin alitajuntaan hiipi fiilis, ettei viime päivinä mikään olisikaan osunut. Tilastot kerättyäni havainto osui jopa oikeaksi, eikä pelkästään ajoittaisten pessimististen harhaluulojen tuotokseksi sillä reilun parin sadan vedon jälkeen pal% oli huidellut vielä 127 paikkeilla. Voi veljet, kunpa aina olisi noin helppoa, ei paljoa tarvitsisi stressata. Ehkä turhaan nyt tästä tuloksesta jauhan tai hehkutan, miten vain haluatte asian ottaa, mutta... kertoo ainakin hyvin siitä varianssin paremmasta puoliskosta.

 
Toinen syy pelihaluttomuuteen oli sitten se, että muuten osui kohdalle yksi niistä normipäivistä... Vihjasin jo pari päivitystä takaperin kohtaamastani ”jostain kummasta”, mystisestä oman mielikuvituksenkin ylittäneestä tapahtumasta. Silloin tapahtui jotain sellaista... ööh, yliluonnollista, ainakin omalle järjelle selittämätöntä johon nyt oli sitten tarjolla jo kakkososaakin. Pidän itseäni kuitenkin ihan suht’koht’ järkiheppuna, juuri sillein kun ihmistä vain voi pitää, jos hän päivät pitkät lätkii korttia ja kaivelee muniaan jossain palmujen juurella. Ehkä se sitten vain oli sitä, kuten yhden filosofin mese-mietelauseessa noihin aikoihin oli naulattuna, että ”sekoaminen ja todellisuudesta vieraantuminen kuuluu tämän päivän Suomessa terveen nuoren miehen aamurutiineihin” - ja nyt vain sitten sattui olemaan minun vuoroni seota. Tai en tiedä, ainakin oli vuoroni päätyä seuraamaan jonkin tason sekoamista. Vähän kai hölmöä edes aloittaa kertomaan, jos en kuitenkaan aio kaikkea kertoa, mutta ”no can do”... Voin kuitenkin vakuuttaa, että tämän rinnalla jokin aika sitten eetteriin lähetetyssä Madventuresin (Voi luoja kuinka senkin sarjan nykytaso sai tuotantokauden aikana toisinaan voimaan pahoin. Mutta hei, "who am I to judge"? Onneksi sentään päättyi loistavalla jaksolla.) Afrikka-jaksossa koettu transsiin vajoaminen ja pää edellä seinään juoksentelu vaikutti pikkulasten päiväkerholeikeiltä tämän omalle kohdalle sattuneen kanssa. Varsin syvästi buddhalaisuskonnollisessa Thaimaassa tapahtumat sijoittuivat tai pikemminkin päättyivät vähemmän yllättäen lopulta buddhalaisluostariin, jonkinlaisten voodoopappien, henkien manauksen ja pimeiden lepakkoluolien keskelle. Lopulta tässä Supernaturalin tosi-tv-versiossa (Katsokaa sitä sarjaa niin tiedätte. ), jolla tätä on ehkä helpointa kuvailla, en olisi lopulta enää ihmetellyt vaikka olisin joutunut painimaan itsensä pääpirun kanssa. Lopulta ihan siihen ei tarvinnut mennä, mutta siinä täysin pihalla ollessani tapahtumien kulusta, kun kukaan ympärillä ei edes osannut puhua sanaakaan englantia, jouduin sitten vielä kaiken lisäksi ojentamaan liian uteliaiksi käyneitä paikallisia. Jos en minä ymmärrä mitä ympärillä tapahtuu, niin en oikein lämmennyt... hmm... tai paremminkin lämpesin, että kaikenmaailman pers’kärpäset yrittivät päästä pelkästään tyydyttämään uteliaisuuttaan, kun yksi selvästi kärsii mielettömästi kamppaillessaan jonkin selittämättömän kanssa. Muutenkin saanut huomata thaikkujen olevan varsin turhan uteliasta sakkia tilanteissa, joissa jonkinlainen korrektius voisi olla paikallaan. Aiemmin tätä sai mm. pariin kertaan ihmetellä Bangkokissa asuessa, kun parikin ihmistä sattui kuolemaan mopo-onnettomuuksissa torppani edessä kadun täyttyessä vain ruumista tapittamaan tulleista ihmisistä. Eihän tässä toki voi ketään lähteä tuomitsemaan, maan kulttuuria siinä missä henkien manauksetkin ja sitä pitää vain osata arvostaa... Hmm... ehkä parempi lopettaa tämä Madventures-parodiointi heti alkuunsa.


...että sellaista, ensin olin et ei vittu, mut sit olinkin et ei saatana!
Hyvin hämärää kaikin puolin. Paikallaollessa kävi vain mielessä Homer Simpsonin legendaariset sanat: "en ole oikein rukoilevaa tyyppiä, mutta jos kuulet minua siellä ylhäällä... pelasta meidät, teräsmies!". Kaiken kaikkiaan nämä tässä helvetin hyvin ja yksityiskohtaisesti kerrotut tapahtumat (Ja se on pelkästään oikein - HAH! ) saivat vielä kohtalaisen hyvin jotenkin tolalta pois useammaksi päiväksi, kun kelasin vain tapahtumia. Sen myötä tulikin huojuttua siinä sitten kännin ja unen rajamailla jonkin viikon ajan kuopaten aina siinä välissä edellisen kuun voitot ja kaiketi vähän vielä päälle, joten taas näytti hyvältä. Kämpän netti vielä toimi varsin satunnaisesti seuraavat pari viikkoa, joka toki rajoitti kuoppaamista, mutta ei varsinaisesti muuten tuottanut hilpeyttä puseroon ja kolmas häätö alle vuoden sisällä alkoikin olemaan lähellä, kun vuokraisäntä sai kuulla kunniansa. Tähän kun lisätään huhut (jotka lopulta kaatuivat nopeasti), ettei lavuaarin viereen unohtuneessa vesilasissa kasvavat epämääräiset toukat ole välttämättä ainoita mitä tässä kasvatetaan, alkoi olemaan mitta täynnä, eikä varsinaisesti tullut puun takaa, että lopulta oli johonkin vielä turhautumista purettava. Loppukuusta pääsinkin (odotetusti?) osalliseksi vielä pienimuotoiseen mielipiteiden vaihtoon. Ns. törmäsin oveen siinä loukaten kaulani ja sellaista, joten "oopsy doopsies", siinähän sitä taas olikin yhdelle kuukaudelle.
 
Tappiollinen kuukausi, jonka tapahtumat saivat vielä mielen varsin alamaihin ei ollut ihan sitä mitä tähän(kään) väliin olisin kaivannut. Pokeri kyllä kulki (tappiollinen kuukausi ja pokeri kulkee... ööh? ) ja kokoajan oli ja on viime aikoina ollut huikea luottamus omaan peliin. Olen vain hyvin huono sulkemaan ongelmia mielestä pelatessa, joten kun kokoajan jokin rassasi mieltä, niin pelaaminen jäi hyvin, hyvin vähiin. Kuten olen loputtomiin asti toitottanut pokeri vaatii mieleltä ja henkisesti todella paljon (tai sitten en vain osaa) ja kun pelkät pelit eivät olleet aiheuttamassa surua, tuskaa ja apaatia niin sekin puoli alkoi vähän naksumaan. Mutta c'mon, eihän tässä nyt aleta puseilemaan pikku kolhujen takia!

"Just because I'm loosing,
doesn't mean I'm lost,
doesn't mean I'll stop." - Coldplay
Tähän kuukauteen lähtiessä oli tietysti ensinnäkin tarkoitus saada pää taas kasaan ja pelata mahdollisimman paljon käsiä, kun kerran kulkee. Kuukaudessa pelattujen käsien määrä jäänee kuitenkin tavoitteesta, kun satuin voittamaan viikon puolivälissä iPokerilla 35 tonnin re-buy/add-on takuuturnauksen, joka vähän laski halua ”pakkogrindaamiseen”.


"Joku sanoo että raha on kaiken pahan alku ja juuri, mut sillä ei ollut rahaa, jolta sen kuulin." -Fintelligens
Voitosta kilahtaneet 7,7 tuhatta leikkirahaa maistuivat kieltämättä tähän väliin. Vaikka ei niillä vielä kuuhun mennäkään, niin ainakin maksaa kaverille puoli vuotta mieltä painaneen satasen vipin... En edelleenkään juuri turnauksia pelaa, sillä viime kuussa ei tainnut tulla yhtään ja tälläkin nimimerkillä taisi olla vasta 3. itse pelaama turnaus jonka nyt pelasin, joten noin 1260 pelaajan niputtaminen seitsemässä tunnissa oli ihan cool. Oma mielipide kun on, että turnaukset päättyvät poikkeuksetta vitutukseen, niin ei niitä jaksa tavallisesti pelata kuin todetakseen pelaajien yleisen järkyttävän paskan tason, vaikka rahallisesti ne ovat tähänkin asti olleet hyvin plussalla. Itse asiassa nytkin ajattelin enemmän vain päästellä höyryjä tuossa varsin pienessä turnauksessa ennen käteispelejä. Lisäostoaika meni juuri niin hyvin kuin vain voi ja kolmen re-buyn ja adarin jälkeen huomasinkin pian löytäväni itseni hienosti sijalta 820 kun noin 880 pelaajaa oli jäljellä. Parit mielenkiintoiset kädet tuohon nousuun mahtui, kuten tämä: http://www.pokerhandreplays.com/view.php/id/604549 ja finaalipöydän bubblessa mm. vedin AK suittarilla ässäparista ohi.

Finaalipöytä meni varsin nopeasti nelikätiseksi, jota pelattiinkin sitten puolisen tuntia. Nousin siinä ensin neljänneltä paikalta kärkeen ja sitten pum – tiputin yhden, pum – tiputin toisen ja heads uppiin lähtiessä mulla oli joku reilu neljä miljoonaa merkkiä selvästi finaalipöydän heikoimman kaverin reilua miljoonaa vastaan, joten eipä se siinä kauaa räpiköinyt. Eli pum – raato tuli siitäkin. Yksi mikä turnauksissa kanssa tavallisesti risoo on palkintostruktuuri. Tuossakin esim. ensimmäisen ja kolmannen sijan välisen palkintosumman erotus oli melkein viisi tonnia. Sick. Ainoa keino olla välittämättä siitä on jättää muut kiroamaan tuollaisia juttuja ja viedä koko roska, joten turnaukseen osallistumisen jälkeen en palkintojakaumaa katsonutkaan.
 
Muuten Thaimaassa elämä on aika sitä samaa. Talouskriisi koettelee kovasti, turistit puuttuvat, sikainfluenssa jyllää Bangkokissa ja Pattayalla, etelässä kuolee jengiä erinäköisissä terroristi-iskuissa sitä tahtia, että jossain kylässä kylän päällikkö oli jo pysyttänyt ruumiiden droppaamisen kieltävän kyltin kylänsä reunalle. Ruumita tosiaan tulee sitä tahtia, että ehkä kohta joku länsimaissakin jo huomaa. Suurin ja puhuttavin uutinen on kuitenkin pandapariskunnan Lin Huin ja Xuang xuangin saama tuore pentu. Ei päivää etteikö pandoista olisi juttua lehdissä tai telkkarissa, eikä hetkeäkään etteikö jossain arvuuteltaisi pennun tulevaa nimeä... Xuang xuang on vielä saanut osakseen arvostelua paritteluhaluttomuudestaan aiemmin, mutta kenelläpä ei olisi stondiksen kanssa ongelmia, jos touhuista pitäisi kiinnostua pandapornoa katsomalla, mitä hänelle oli eläintarhan hoitajien puolesta näytetty aiemmin useampaan otteeseen...
 
Seuraavaksi taas iki-ihanalle viisumin uusintareissulle! On muuten taas jo pari päivää myöhässä...