“You lost this game”

”Seuraavaksi taas iki-ihanalle viisumin uusintareissulle! On muuten taas jo pari päivää myöhässä...” Kuten sanottua viisumia olin lähdössä viime viestin lopuksi uusimaan ja myöhässä kuten aina. Varsin synkeä asennoituminen koko viisumibyrokratiaa kohtaan ei varmasti edesauta niistä selviytymistä, mutta vaikka kuinka olin taas henkisesti tsempannut reissua varten, niin täysin reisillehän se meni.


R.I.P

Ensinnäkin vakaa tarkoitukseni oli käydä uusimassa viisumi tällä(kin) kertaa ajoissa. Tiesin sen umpeutuvan 14. päivä, mutta kun aiemmin tekemäni kotiutus ei tietysti (siis tietenkään!) millään voinut tulla edes lähes ajoissa tililleni, päivä tuli ja meni. Sen jälkeen meni vielä pari muutakin päivää asenteella; ”kun on myöhässä, niin olkoon sitten myöhässä” - tulevien sakkojen määrän hyvin tietäen, joten otin asian uudelleen hoitoon vasta seuraavan viikonlopun alla.
 
Kuten olen ehkä maininnutkin asustelen edelleen vähän ”korvessa”, rannikolla, noin 80 kilometrin päässä Bangkokista. Paikka ei ole erityisen pieni, mutta sivussa kuitenkin. Sen lisäksi ettei täällä ole kaikkia turistipaikkojen turistijuttuja, kuten ”visa-run” palvelupisteitä, joista voisi varata paikan sellaiselle ja saada kyydin omalta kotiovelta rajalle, niin täällä ei ole myöskään normaaleja takseja. Pelkästään mopotakseja ja jotain lavatakseja ajelemassa omia reittejään. Pieni omituisuus paikan koko huomioiden johon on saanut täällä olon aikana tottua, vaikka sama ihmetys oli aika pitkälti myös mm. Udon Thanissa. Noh, ensin mainittu tuotti jo pieniä vaikeuksia, koska nyt jouduin taas varaamaan paikan netin kautta ja lähdön Bangkokista ja toinen sen myötä ettei täältä niin vain mitään takseja hommata (silloin kun oikeasti tarvitsisi)! Paikka oli varattu lauantaille, mutta itseltäni otti reilun illan ennen kuin sain taksin edes lähtöpaikalle. Kyytiä piti käydä kyselemässä tällä kertaa neljästä eri paikasta (kuppilasta ja jokainen neuvo maksaa tietysti aina viskin tai pari, kuten kyttäpätkiä katsoneet lukijat ovat oppineet) ja lopulta jouduin ottamaan sen, jolle olin jo aiemmin ensimmäisenä soittanut ja haistatellut luurin tukkoon, kun oli tuplannut hinnan sitten edellisen kerran. Selvin päin en varmasti olisi saanut aikaisekseni soittaa vain pyytääkseni anteeksi ja suostuakseni hintaan... Mutta niinhän se menee, viinaa voi olla ilman hauskaakin.
 
Hyvin varhain lauantaiaamuna Bangkokiin päästyä todellisuus iski jälleen (yön dokaamisen jälkeen) päin näköä kuin turkkilaisen gutari. Varsin vekkuli (italialainen?) matkanjärjestäjä tuumasi passia katsoessaan, etten minä mitään uutta viisumia tulisi edes saamaan. Mitä vittua?!?! Kolme kuukautta sitten olin käynyt hakemassa Laosista viisumin yhteensä 2x90 (60+30) päivälle, joista nyt oli vähän yli 90 mennyt, joten olin siis menossa tekemään visarunia saadakseni nuo toiset 90 päivää käyttööni. Nyt vain oli käynyt niin, että riemuidiootit Laosissa olivat laittaneet viisumini päättymään tasan tuohon 90 päivään, jota ennen olisi EHDOTTOMASTI pitänyt käydä jo rajalla, jotta tuon toisenkin jakson saisi käyttöönsä. Olipa taas vähän sellainen asia ettei ollut käynyt mielessäkään tarkistaa, eikä tuo samainen makarooni ollut siitä edellisellä reissulla myöskään maininnut... Esimerkiksi Suomesta hankittavat 2 maahantulon viisumit myönnetään ainakin puoleksi vuodeksi.




Well, fuck you and
your visa runs!








Että näin. Tähän kun lisätään, että “juuri” voimaan astuneen lakimuutoksen ansiosta maarajalta maahan saapuva viisumiton turisti saa enää 15 päivää oleskelulupaa entisen 30 päivän sijaan, oli ihme, että pelkästään kahvikuppi sai meikäläisen toimesta parkkipaikalla kyytiä. Vaihtoehdot oli nyt lähteä käymään Kambodžan rajalla 15 päivän takia tai tulla seuraavana päivänä takaisin ja tehdä kolmen päivän ratkiriemukas automatka Laosiin hakemaan kokonaan uutta viisumia. Että valitse siinä sitten jalan ja käden amputoinnin väliltä...
 
Omien pikaisten ja harhaisten (sekä edelleen hieman kännisten/krapuloisten) ajatuskuvioiden jälkeen päädyin lopulta hyppäämään pikkubussiin, josta minulle varattu paikka seuraavalle ~750km (sis. meno-paluu) oli toki taas se kaikkein vittumaisin... Rajapaikan nimeä en muista, mutta olen käynyt tuolla aiemminkin. Silloista tilannetta en muista, mutta nyt en ollut ollenkaan yllättynyt löytäessäni itseni ainoana siitä ”jonosta”, johon viisumin voimassaoloajan ylityksestä sakot maksetaan. Jos muuten matka rajalle on ankea, näky paikalle päästessä ei ole yhtään sen mieltä piristävämpi. Pieniä, likaisia, hyvin surkean näköisiä lapsia ympäriinsä kerjäämässä rahaa ja repimässä hihasta tallustaessasi passinleimauspisteeltä toiselle on todellakin jotain mitä haluaa tuollaisen matkan jälkeen nähdä. Viimeistään siinä vaiheessa kun polven korkuinen pikkutyttö risaisissa vaatteissaan pyysi vajaata vesipulloani saadakseen edes jotain juotavaa, mieliala oli painettu katupölyyn ja maailma tuomittu jälleen helvetin sairaaksi paikaksi.
 
Rajalta löytyy kasinokin, jossa nopeasti tuli pyörähdettyä, mutta nyt jo armottomissa krapulavipoissa ihmisten pistäviltä tuntuneet silmäilyt saivat poistumaan takaisin pihalle nopeasti kuin säikyn pikkutytön. Rajalta parit tupakkakartongit messiin, a’ 1,50€ (), ja jotain muita ”tuliaisia” ja jo kauan odottamani paluumatka sai melkein alkaa.
 
Vielä oli kuitenkin jonotettava passia takaisin, jota noutaessa Kambodžan puolelta sain jo kuittauksen huonosta onnestani joltain random-jannulta, johon jätin vastaamatta, ennen kuin päiväni tuli lopullisesti valmiiksi Thaimaan puolella vihoviimeisen rajaviranomaisen toimesta. Hän, kaikessa suuruudessaan, oli se mies joka sai luvan leimata Thaimaahan saapuvien passeihin oleskeluluvan pituuden. Ihan tähän hetkeen asti olin elätellyt toivetta ja ajatusta, sekä oikeasti lähtenyt koko reissulle, josko armon annettaisi käydä oikeudesta, tai josko virkailijalle sattuisi pieni inhimillinen erhe ja passiin napsahtaisi päiviä kahden kuukauden verran. Mutta ei. Pieni virne virkailijalta ja kysymys: ”Do you know...” ja tiesin kaikkien toiveiden olevan yhtä varmasti haudattuja aivan samoin, kuin virkailijakin tiesi ilmeeni nähdessään minun tietävän jo. Ei muuta kuin *pam*, leima passiin sekä niin muikea virnistys, että herään vielä tänäkin päivänä hiestä märkänä tuon aiheuttamiin painajaisiin, ja lopulta hyvin spontaani toteamus: ”You lost this game!”
 
Niin nättiä, niin nättiä. Siinä itseäni polviltaan kootessani ja ilmaa haukkoessani mietin vain, oliko mahdollista, että hän oikeasti sanoi noin, mutta niin se vain oli. ”You lost this game” ja passiin oleskelulupaa vain 15 päivää. Aina olen osannut antaa arvoa hienolle ja taidokkaalle vittuilulle, mutta näin osuva lausunto lähenteli jo niin taidetta, että ei saatana... teki mieli mojauttaa hepulle siitä hyvästä kunnon pusu poskelle silkasta riemusta.
 
Nyrkillä.
 
Vihdoin lähes itkua jo parkuen kotimatka sai alkaa, mutta eihän sekään mennyt niin kuin piti. Ensin pitkästä, pitkästä aikaa rajaviranomaiset vielä pysäyttivät ja tyhjensivät koko pikkudösämme rajan jälkeen ja tekivät hyvin pintapuolisen passien ja kamojen tarkistuksen. Tähän ei onneksi kauaa mennyt aikaa, mutta se ei tarkoittanut sitä, ettenkö olisi ehtinyt jo mielessäni hinaamaan kaikki mukana olleet rastapäät lipputangon jatkeeksi, jos joltain olisi jotain kukkaa taskuista löytynyt. Jokin pieni huume- tai muu löytö olisi epäilemättä tarkoittanut koko seurueelle ainakin tuon loppupäivän viettämistä rajalla ja vielä tarkempia syväanaalisointeja. Kun viimeistään loppumatkasta aloin olemaan niin kuollut (känni+krapula+35 tunnin valveillaolo), kuin olla ja voi, aloin vielä kärsimään erään toisen bussissa olleen kanssa erittäin huonosta olosta (krapulaako vain?). Toisin kuin tyttö, itse selvisin ilman oksentelua, mutta ratkiriemukasta oli silti ja kämpille päästyäni seuraavat kaksi päivää olinkin kuumeessa.
 
Hieno reissu.
 
Taas. Ja lisää on tulossa. Viisumi umpeutuu siis jälleen kohta ja nyt tarvitaan joko lisää tuohta tai todennäköisesti vieläkin hauskempaa ja ainakin pidempää matkaa johonkin hevonlaosiin tms. Sanoisin että kiinnostaa kuin kilo lantaa, mutta aliarvioisin silloin lantaa... Matkan järjestänyt italiaano lupasi 25 tonnilla (~550€) järjestää vuoden viisumin, mutta ei silläkään pääsisi vielä näistä pelleilyistä, tai peleistä, kuten rajaviranomainen osuvasti sanoi, kokonaan eroon. Yksi, tällä hetkellä hyvin kiehtova skenaario olisi myös vetää ilman mitään viisumia niin pitkään kuin täällä on ja maksaa sakot vasta lähtiessään. Yläraja sakoille on 20k, mutta a) poliisiin törmätessä häätö voisi tulla heti ilman viisumia ja b) takaisin ei välttämättä olisi koskaan asiaa, joten... ööh, houkuttelevaa silti, sillä niin loppu olen huumorintajuni kanssa tähän viisumibyrokratiaan ja sen säännöksiin. Tähänkin paskaan upposi takseineen reilut 7 tonttua paikallista valuuttaa, josta suuri osa oli tosin osittain itse hankittuja sakkoja mutta ennen kaikkea lukematon määrä verta, hikeä ja kyyneliä.
 
Jostain syystä olen muutenkin aika loppu. Tarkoitus oli tuon edellisen voiton jälkeen ja sen tuoman ”buustin” turvin painaa tästä joku viisinumeroinen kuukausi, mutta vitut. Makselin jotain laskuja ja tuin hädänalaista kaveria joka on joskus auttanut mua ja sen sellaista... Niin ja olen hävinnyt jokseenkin jokaisessa peli- ja elämänmuodossa sen jälkeen, niin hyvä jos tämä(kään) kuukausi jää lopulta edes voitolle. Sairasta. Jotain suurempaa vikaa kai tässä tekemisessä on, mutta en tiedä mitä (no ainakin nuo viisumiongelmat, kun ei muilla tunnu niiden kanssa olevan ongelmia ). Oli miten oli, jatkan sen pohtimista ainakin jatkossa uudessa osoitteessa – en tosin tiedä sitäkään että missä.
 
"There he goes...
one of God's own prototypes.
A high-powered mutant of some kind never
even considered for mass production.
Too weird to live, and too rare to die."
(Hunter S. Thompson)
-Ugh!