------
Aloitin tämän viestin kirjoittamisen ehkä jo yli kuukausi sitten tuolla samalla aloituksella ja kun jotenkin tuntuu tuohon sen aikaiseen aloitukseen tiivistyvän koko aikajakson fiilikset, niin jatketaan siitä. Blogin päivitys onkin jäänyt vähän puolitiehen viime aikoina erinäisistä syistä. Alkuun olin varsin usein netittömillä alueilla, sen jälkeen ei ollut oikein motivaatiota kirjoittaa ja kun sitä viimein oli, huomasin kirjoittaneeni yli neljä sivua päästen tapahtumissa noin pari viikkoa eteenpäin. Tapahtumien puutteesta viimeisen päivityksen jälkeistä aikaa ei voi syyttää, suurinta osaa tuosta on vain turha edes yrittää saada järkevään muotoon. Nyt on kuitenkin tullut taas tarpeeksi pitkä tovi järsittyä reissulla omaa päätä poikki, että jonkinlainen päivitys lienee paikallaan. Ja jos joku katsoo, että onpa paljon tekstiä, niin yhteen lauseeseen sen kaiken voi kuitenkin tiivistää: Kyllä kulkee. On toisaalta kulkenut jo tovin. Eli luvassa pelkkää tilitystä.
Enpä olisi itsekään uskonut yhden häädön vaikuttavan omaan elämäntasapainoon aivan niin paljoa kuin mitä se nyt on tehnyt. Ja jos jollakin on ollut suuri vaikutus omaan elämääni, niin krediittejä menee ainakin tälle edellisessäkin viestissä mainitulle patongille, joka mut kadulle potki. Ei jumalauta, en tiedä mitään sirkuksesta, mutta tiedän, että tää jätkä on täys pelle. Jos tollainen urpous on laillista, on runkkaus naimista ja ryyppäys raitista...
Tuon tapahtuneen, jokseenkin kuitenkin varsin pienen käänteen jälkeen olin niin vittuuntunut monta päivää, etten tiennyt miten päin seistä. Kun samaan ajankohtaan osui tämä meikäläisen extreme-maakuntamatkailu, niin seuraavien viikkojen aikana on kaikki kulttuurieroista lähtien napsahtanut päin naamaria hiukan odottamattomalla tavalla.
Kaipasin vähän vaihtelua kyllä, Samut ja varsinkin Lamai tuntui aika pitkälti nähdyiltä ja kun ”hh” ehdotti pientä reippailua raittiissa pohjois-Thaimaassa vaikutin ajatuksesta jopa innostuneelta, joten sinnehän sitä oltiin edellisessä viestissä mainitusta Bangkokista jatkamassa.
Eli jos viime päivitystä jatketaan, niin mainittu bussi heitti meikäläisen johonkin päin Bangkokia lauantaiaamuyöksi ja tarkemmin sanottuna... öö... johonkin uuden lentokentän läheisyyteen, eli en ollut kovinkaan lähellä varsinaista keskusta jossa tavallisesti turistit punkkaavat. Pariin päivään en sitten nähnytkään yhtään länsimaalaista, vaikka kyllä tuollakin seudulla tuntui populaa ihan kiitettävästi riittävän. Ainoat tapaamani tututkin olivat ”hh:n” varsin suurikokoinen ”perhe”, joka käsittää melkoisen joukon varsin köyhissä oloissa eläviä sukulaisia yms. sekalaista seurakuntaa. Iloista ja vieraanvaraista sakkia, jotka osaavat selvästi riemuita elämän pienistäkin iloista ja pitää toisistaan huolta jakaen pienestä vähästäänkin (jokseenkin) pyyteettömästi muille ”hiukan” tätä kirjoittavaa tallustelijaa paremmin. Olin jo täällä jonkinlainen ”nähtävyys” ja ainakin puheenaihe, mutta oman varsin hävettävän vittuuntuneen olotilani ja vallinneen kielimuurin johdosta aika Bangkokissa (joka on edelleenkin varsin perseestä suunnattoman kokonsa takia) ei paljoa tarjonnut.
Bangkokista matka jatkui retkikuntamme varsin vahvasti lukumäärällisesti vahvistuneena kohti ”hh:n” kotipaikkakuntaa Wang Sam Mo:ta. Välimatkaa näiden kahden paikan väliin mahtui kaiketi joku 700km, joka oli tietysti tilavassa Nissanin pick-upissa vain pieni pala kakkua, kun autoonkaan ei ahtautunut kuin 14 henkeä... Pitkä matka sujui varsin rattoisasti, kun vastoin busseja autossa ei ole edes käytävää, josta olisi aina silloin tällöin torkahdettuaan joutunut päänsä noukkimaan auton tärähdettyä johonkin miljoonista kuopista ja tärähdyksen voiman heitettyä rakkaan kupolini sitten ties minne... Katto sentään oli, eikä näin ollen tarvinnut kärsiä kaatosateesta lavalla istumaan joutuneiden tavoin. Määränpäässä kävi varsin nopeasti selväksi, että nyt oltiin tultu hiukan turistikohteiden ulkopuolelle.
----
Epäilemättä saan kaiken kuulostamaan varsin synkän masentavalta, mutta oikeasti olin varsin innostunut näkemään ja kokemaan jotain muutakin kuin pelkkiä turistimestoja, matkaesitteitä tai asumaan jossain metropolissa, niin että maailma mahtuisi lähimpään 4 kortteliin. Kaikki uusi kiinnostaa, kaikkialta on loppujen lopuksi paljon opittavaa, enkä pahitteeksi pistäisi jos jollekin vähempiosaiselle, joka ei ole kultalusikka suussa syntynyt pystyisi antamaan jotain takaisinkin, kun kukaan reissullani tapaamani tyyppi - ajelivatpa ne sitten jollain ennen Suomen sotia rakennetuilla ”traktoriautoilla” tai eivät - eivät varmasti ansaitsisi olevan niin köyhiä tai joutua raatamaan riisinsä eteen nähtyä määrää. Oman kieron vivahteensa tällaiseen ”seikkailuun” tuo vielä täysin ulkopuolisena pyöriminen ja sen tuomat omat juttunsa. Tuollaisissa mestoissa tulee jo pelkästään täysin eri kulttuurista tulleena mokailtua täysin tauotta, mutta mikäs siinä. Mua ei haittaa pätkääkään vaikka paikalliset herjaisivat itseäni kuinka ja pitäisivät mua täydellisenä ääliönä, sillä tunnen olevani heille vähintään sen ilon velkaa. (Toki pidätän itselläni oikeuden katsoa kenen herjauksia kuuntelen.
)Kuten mainittua Wang Sam Mo ei varsinaisesti ole mikään turistikohde, vaan varsin "vanhanaikainen" kyläpahanen jokseenkin keskellä ei mitään. Väestö on varsin vahvasti jakaantunut jo keski-iän ylittäneisiin ja vastaavasti taas lapsiin. Nuoret tuntuivat loistavan lähinnä poissaolollaan, heidän lähdettyä työn perässä muualle jättäen tarvittaessa lapsensa isovanhempiensa hoidettavaksi. Näin ollen myöskään niistä edellisessä viestissä peräänkuulutetuista kauniista tytöistä ei ollut juuri havaintoa. Myös yöelämä loisti pitkälti poissaolollaan näillä seuduilla ja muistan itsekin kertaalleen käyneeni nukkumaan heti hämärän laskeuduttua (ilta kuuden jälkeen
). Ihan mielenkiinnolla kuitenkin ajattelin tutustua elämänmenoon tällaisessa takapajulassa.Hetki kyllä meni kaiken oman vitutuksen pohtimisen seassa nähdä mitä tällaiselta reissulta voisi sitten oppia. Voisi ainakin kuvitella ihmisten olevan melkoisia teeseitse-ramboja tuollaisilla seuduilla, joissa länsimaalainen luksus ja teknologia loistaa enemmänkin poissaolollaan, mutta sekin mielikuva vähän rapistui, kun näin muun muassa nuotion sytytettävän kaasupulloa apuna käyttäen...
Päätin siis reissun aluksi panostaa enemmän tuon miettimisen sijaan thai-kielen opiskeluun ja parin seuranneen päivän aikana sainkin opeteltua numerot aina neljään asti:
Kieltämättä näin jälkikäteen sanottuna näyttää varsin helpolta, mutta tällä kielipäällä sen ei juuri vaikeammaksi tarvitse muuttua ollakseen mahdotonta muistaa. Muuten parin ensimmäisen päivän aikana sain mm. tehtyä kaksi helpointa sudokua kaikkiaan kirjani 238:sta mahdollisesta, joten ei voi sanoa ajan olleen ainakaan hukkaan heitettyä.
Kuten ylläolevista aktiviteeteista voi päätellä Wang Sam Mon viidakossa viettämäni alkuaika ei suurimmilta osiltaan mitenkään ratkiriemukasta ollut. Mutta niin, kaikkeen tottuu sanoi mummokin kun norsu hänellä lattioita pyyhki (ööh...). Siinä missä olin väsyneenä vitutuksen keskellä ensimmäiset hetket lähinnä miettinyt sudokuja ratkoessa mihin puunoksaan hirttäydyn ja silmät kirkkaana valehdelleeni ”harkitsevani”, kun ihmiset tarjosivat tonttejaan ja talonpaikkoja ostettavaksi saman aikaisesti, kun oikeasti lähinnä pohdin mieluummin järsiväni vasemman käsivarteni poikki ennen kuin koskaan toiste lähtisin enää kaupunkien keskustojen ulkopuolelle, niin asiat alkoivat luistamaan. Ei mistään mitään ratkiriemukasta tullut, sillä kielimuuri oli edelleen melkoinen, enkä esim. edelleenkään jaksanut osoittaa juuri minkäänlaista kiinnostusta ihmisiä kohtaan joita piti tervehtiä lähinnä vain sen takia, että olen ulkomaalainen, mutta mitäs vittua sitä siinä olisi valittanutkaan? Lämmintä riitti ja mm. ruokaa oli varmasti tarjolla enemmän tai ainakin useammin kuin mihin koskaan olen tottunut ja kaikki tarvittava oli kuitenkin olemassa. Myös jos jonkilaisia elämän makuisia tarinoita ja varsin huikeita elämän kohtaloita noillakin seuduilla sai kuulla ja nähdä, kuten olin toivonutkin.
Lähinnä hävettää. Hyvä minä, hyvin mä olen taas vetänyt.
En mä mitään tosin ruikuttanut mistään, mutta olisin varmasti voinut antaa suurempaa arvostusta jokseenkin kaikelle, eikä ainakaan olisi tarvinnut näyttää siltä kuin kaikki olisi vituillaan ihmisten keskellä joilla varmasti olisi syytä länsimaalaisen näkökulmasta näyttää siltä kuin kaikki olisi näin. Okei, meinasin mä kerran ruikuttaakin. Makailin pihan terassilla, jossa hoidetaan jokseenkin kaikki päivän askareet syömisestä lastenhoitoon – siinä missä sisällä vain nukutaan – kun ”hh” tuli ja nappasi ranteesta kiinni kiskoen vähän sivummalle. Samalla hetkellä kun pääsin sivuun oli jo rambo-isä huudettu paikalle viidakkoveitsensä kanssa, jolla tämä katkaisi pääni yläpuolella köllötelleeltä skorppionilta tämän myrkkypistimen poikki. Ui vittu! En ole mikään örkkimörkkien kannattaja muutenkaan, mutta en varsinkaan otusten jotka saattavat pistää mut hengiltä. Tuolla oli melkoinen määrä itselleni tuntemattomia pörriäisiä joihin alan kuitenkin jo tottumaan (kun on pakko, kun en kehtaa kiljua kuin pikkutyttö) sekä aikamoinen joukko erilaisia käärmeitä, joita en onneksi tosin nähnyt, kuten myös krokotiilejä joissain lähialueen lätäköistä, joten uskallan kuvailla tätä paikkaa viidakoksi.
Ei ollut ruoho sen vihreämpää naapurin puolellakaan.
Söinkin eräs päivä krokotiiliä ihan vain kostoksi kaikkia matelijoita kohtaan. Muutenkin on tullut popsittua viime aikoina vähän Stockmannin lihatiskin tarjoamisia eksoottisempia ruokia. Eräänä päivänä Laosin rajalle, Mukduvianiin, suuntautuneelta matkalta ostetut elävät liito-oravat pisteltiin kuitenkin huiviin ilman meikäläistä kerrottuani hellyyttäviä tarinoita kotoisista tikuista ja takuista ja heidän puistoruokinnastaan... Kaikki muu torakoista, mittarimadoista, toukista, heinäsirkoista, lehmän utareista, sammakoista, ruusukaaliparsamehuista (hyi saatana) ja raa'asta lihasta lähtien on tullut tutuksi.
Laosin rajalla tosiaan tuli kanssa ajeltua. Ihan vain pokkuroidakseni yli-innokasta turvaverkkoyhteiskuntaa vastaan kaikkine hiukan naurettavine lakeineen, niin mainitaan nyt ohimennen, että tuolloin pick-upin kyydissä taisi olla 14 henkeä ja seuraavana päivänä hiukan lyhyemmällä reissulla 17, joten siinähän sakotatte Suomessa jos henkilöautoon eksyy jopa yli viisikin henkeä...
Pitää mainita tältä Laosin reissulta yksi mielenkiintoinen paikka erikseen, kun pysähdyttiin Monkgohin (okei, nimi on vain sinnepäin, kun en muista...) buddhalaistemppelissä. Äärettömän koristeellinen ja kaunis temppeli, johon rahaa on kuulemma jo nyt laitettu kiinni 2mrd bahtia, eli joku ~40 miljoonaa euroa, eikä se ole vielä edes valmis. Uskon tuon, uskoisin itse asiassa paljon suuremmankin summan, sillä niin korea tästä korkealle mäen päälle rakennetusta paikasta on kaikkine patsaineen ja monikerroksisine temppeleineen tehty.
Tuon paikan kiertely käy ihan kuntoilustakin sillä niin paljon rakennuksessa on lääniä ja portaita puhumattakaan ”jumalhahmoista” joille pitää käydä kumartamassa. Ihan kiva paikka, mutta en vain jaksa olla miettimättä onkohan tuossa nyt taas lähtenyt vähän mopo käsistä vai olisikohan vähän vähempikin riittänyt? Noh, ehkä buddhalaiset eivät vain diggaile mistään mopoista, mutta itse vain kelailen mitä kaikkea muuta tuollakin summalla olisi voitu tehdä tämän kauttaaltaan köyhän uskontokunnan edustajien hyväksi...
Sekin lienee niitä asioita joita miettimällä ei saa itselleen kuin pahan mielen. Välinpitämättömyyden ja itselleen sairaalloisen empaattisuuden välilläkin näyttäisi olevan varsin pieni kuilu.
-----
Varsinkin tämän Laosin reissun aikana tuli välillä käytyä melko korvessa. Puhelimeen ei löytynyt kenttää ja eräässäkin paikassa vanhempi täti tuli kauempaa ihan vain koskettamaan käsivartta, että voiko tuollaista edes olla olemassa ja sitä rataa... Muutenkaan en viikon aikana nähnyt kuin kaksi länsimaalaista ja hekin samana päivänä, että terve.
----
Tämän temppeliin tutustumisen jälkeen olikin sitten seuraavana päivänä vuoro lähteä tapaamaan paikallista suurmunkkia (lienee donitsi?) lisäoppeja elämään saadakseen.
Olo oli lähtiessä kuin Matrixin Neolla. Olet valmistautunut hyvin ja odotat jonkin suuren ja mahtavan kaikkivoipan kohtaamista, mutta siinä missä Neo tapasi kaikki vastaukset tietävän Oraakkelin säyseän pipareita leipovan mummon muodossa, itse tapasin tämän viisaita neuvoja, uskoa ja toivoa tarjoavan buddhalaismunkin hieman pulskistuneen, pöhöttyneeseen kaapuunsa pukeutuneen, käsivartensa tatuoituneen äijän muodossa.
Samankaltaisuutta Neoon oli havaittavissa myös siinä, että yhtä pahasti nämä viisaat neuvot jäivät kajahtelematta alitajuntaan tai ne tuli ymmärrettyä ainakin lahjakkaasti väärin. Siinä se sitten vain leppoisia kaikille jutteli parin päivän ajamattoman parransänkensä takaa, mitä nyt syömiseltään, purutupakan pureskelultaan ja lopulta sikarinpoltoltaan ehti. Mukana olleiden reaktioista (naurunpurkskahduksista) päätellen sain tämänkin tapaamisen aikana asiaankuuluvat herjaukset niskaani ennen uuden hyvän onnen rukousnauhan(?) ranteeseeni saamista ja muutamaa räpsäytystä kupoliini jonkinlaisesta märästä vispilästä. Kiitti, mo. Muutaman sanan englantia tämä varsin veijarin oloinen munkki heitti, mutta muuten tuon puolen tunnin sanoma meni aika pahasti ohi. Vähän samanlaisia olenko se ”Valittu” - ”The chosen one”, kai siellä oli myös munkilta kyselty koko joukon voimin kuin mihin tuossa Matrix-leffassakin vastauksia haettiin, kun sain vielä myöhemmin vastailla jos jonkinlaisiin tulevaisuutta koskeviin kysymyksiin...Ihan mielenkiintoinen reissu sekin. Olen tosin aiemminkin käynyt munkin juttusilla (yhtä laihoin vastauksin) ja on hauska nähdä minkälaisia veijareita ne usein ovat, aika lailla päinvastoin kuin minkälaisia ennakkoluuloja heistä olen joskus aiemmin harteillani kantanut. Nauttivat täällä suurta arvostusta, mutta homma ei ole liian tiukkapipoista, vaan heistä voidaan heittää yleisesti läppää ja kävinpä vasta katsomassa leffoissa thaikkukomediankin munkin ”pyhiinvaellusmatkasta”. Vaikka itse uskon lähinnä vain itseeni, niin ei mua ainakaan haittaa jos joku saa uskonnosta lisää uskoa, voimaa, rauhaa ja toivoa olipa se uskon kohde sitten vaikka halkopino.
Joo-o, aika paljon juttua asioista, jotka toisille ovat aivan jokapäiväisiä, mutta mulla on jotenkin tunne, että olisin voinut kirjoittaa tästä yhdestä viikosta ja sen tuoneista kokemuksista tuolla viidakossa vaikka kirjan siitäkin huolimatta ettei sen aikana oikeastaan tapahtunut yhtään mitään...
Wang Sam Mosta lähdettyä suuntasin läheiseen Udon Thaniin, joka lienee noin parinsadan tuhannen asukkaan kokoinen varsin länsimaalaisen oloinen kaupunki. Mitttään tajunnan pysäyttävää tuosta kaupungista oli ihan turha etsiä, sillä varsin mitäänsanomattomasta paikasta tuntui parin viikon asumisen perusteella olevan kyse. Siitä kertoo sekin, ettei koko kaupungissa tuntunut olevan mitään muuta mielenkiitoista kuin keskellä mestaa sijainnut todennäköisesti miljoonia, ellei sitten triljoonia biljoonia (ööh.) kaloja sisällältänyt järvi. Fisuja tosiaan oli enemmän kuin Ongamella, mutta mielenkiintoiseksi sen teki niiden kesyys, kun ne tulivat syömään leipää suoraan kädestä. Kalojen määrästä jonkinlaisen kuvan saanee siitä, että kalat popsivat vedestä pussillisen paahtoleipää aina nopeammin kuin ehdit uuden avata.
------
Udon Thanista nyt ei paljoa tosiaan julkaistavaksi kelpaavia tarinoita jäänyt tai ainakaan juuri nyt en niitä muista. Kenkää päähän sielläkin tuli jostain päälleni saama kirous huomioiden ihan tuttuun tapaan. Tuo mopo-onnettomuus, parit sakot (kaikki Thaimaan poliisit asunevat tuossa pohjoisen kyläpahasessa), mopon takavarikointi, kahden pankki-/pelitilin sulkeminen kolmeksi viikoksi, joista toisen avaaminen maksoi mulle noin 600€ ja kaikkien pienistä pienimpienkin asioiden vituiksi meneminen oli kuitenkin pientä siihen verrattuna miten pahasti kaikki pelit menivät todennäköisyyksiä vastaan.
Peleistä valittamisen jätän kuitenkin (tämän kaiken muun valituksen varjoon?) kaikille maahisille jotka käyvät jos jonkinlaista ohivetoa itkemässä mesessä, mutta pakenevat Himalajalle, jos niiltä jotain apua tai neuvoa tarvitset.
Satunnaisia Bang Saenin ja Pattayan vierailuja lukuunottamatta olen nyt budjannut taas tovin lähellä Suvarnabuhmin lentokenttää, eikä yleinen vitutus ja turhautuminen kaikkiin vastoinkäymisiin ole hävinnyt mihinkään. Ihan vain vittuillakseni takaisin pistinkin maan hallituksen vaihtoon ja lakkautin lentoliikenteen tuosta naapurista toviksi viime viikolla, kuten tarkkakorvaisimmat saattoivatkin nähdä...
Suapi nähdä mitä tässä jatkossa tapahtuu... Se on ainakin selvää, että olen aivan katki, poikki, hajalla vaihteeksi, joten jotain fiksua olisi syytä keksiä ja hyvin nopeasti. Mutta eiköhän tästä taas kohta olla jalkeilla nostamassa maljaa ja vittuilemassa muille.
- Jay
Maratonpäivityksen loppuun vielä kevennykseksi iltasatu muistuttamaan elämän realiteeteista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti